Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksanteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksanteri. Näytä kaikki tekstit

lauantai 21. syyskuuta 2013

Kiehtovia naiskohtaloita Espoosta: Sofia Lovisa Ramsay – Espoonkartanon rautarouva ja sureva äiti

Albert Edelfelt: Matkamiehen näky (Vänrikki Stoolin tarinat)

Sofia Lovisa Ramsayn lapsuus ja nuoruus olivat huoletonta aikaa. Epätavallisista ruumiinvoimistaan ja värikkäästä sotilasurastaan tunnetun vapaaherra ja kenraali Anders Henrik Ramsayn ja Maria Christina Hisingin tytär kasvoi varakkaassa kodissa ja varttui kauniiksi, älykkääksi ja ihailluksi naiseksi. Sofia Lovisa oli myös isänsä ainoa aikuisuuteen elänyt lapsi ja perillinen.

Naisena Sofia Lovisa Ramsaylla ei ollut juridista oikeutta hoitaa perimäänsä omaisuutta. Omaisuus säilyi Ramsayn suvussa, kun Sofia Lovisa solmi avioliiton serkkunsa Otto Wilhelm Ramsayn kanssa. O.W. Ramsay menestyi urallaan nousten armeijassa everstiksi ja siviilihallinnossa maaherraksi. Käytännössä niin perheen kuin mittavien omistusten hoito jäi Sofia Lovisan vastuulle ja hän olikin perheen ja sen omaisuuden todellinen valtiatar. Sofia Lovisa oli perheensä ja palvelusväkensä suuresti kunnioittama ja rakastama lämminsydäminen ja auttavainen ihminen.

Sofia Lovisan ja Otto Wilhelmin avioliitto oli hedelmällinen, ensimmäisen tyttären häiden aikaan Sofia Lovisa odotti jo kymmenettä lastaan. Yhteensä lapsia syntyi yksitoista. Kasvava perhe päätti kunnostaa omistuksessaan olleen Espoonkartanon uudeksi kodikseen. Espoossa alkoivatkin erittäin mittavat kunnostustyöt ja ryhdyttiin rakentamaan valtavaa uutta päärakennusta siipirakennuksineen. Ramsayt muuttivat Espooseen vuonna 1797 läntisen siipirakennuksen valmistuttua.

Uusi vuosisata ja elämä Espoossa toi kuitenkin Sofia Lovisalle paljon surua ja menetyksiä. Vuonna 1801 perheen esikoispoika Jacob Johan hukkui. Otto Wilhelmin kuolema vuonna 1806 keskeytti rakennustyöt, suunniteltu suuri päärakennus jäi ikuisiksi ajoiksi pystyttämättä.

Vuonna 1808 puhkesi Suomen sota, johon Sofia Lovisan pojat Anders Wilhelm ja Carl Gustaf osallistuivat kohtalokkain seurauksin. Majuri Anders Wilhelm Ramsay kaatui Lemulla kesäkuussa 1808, ja luutnantti Carl Gustaf Ramsay haavoittui kuolettavasti Lapualla vain pari viikkoa myöhemmin.

Pelättiin, että poikien kuolema olisi liian raskas isku jo paljon menetyksiä kokeneelle vapaaherratar Ramsaylle. Kerrotaan, että kun surusanomaa tuomaan saapunut sukulainen saapui Espoonkartanolle, häntä oli vastassa surupukuun pukeutunut rouva Ramsay. Kalpea, mutta ryhdikäs rouva sanoi vieraalle: "Sinun ei tarvitse sanoa sanaakaan. Tiedän, että molemmat poikani ovat kaatuneet, he olivat viime yönä unessa luonani. Tällaisen surun voi kantaa, sillä he kuolivat kuninkaansa puolesta, maansa ja velvollisuutensa edestä."

Sofia Lovisa haetutti poikiensa ruumiit taistelukentiltä haudattavaksi Porvoon Näsimäellä sijaitsevaan Ramsayn sukuhautaan. Ruumiinsiunaus pidettiin Espoon kirkossa, mistä arkut vietin Porvooseen. Jo iäkkään äidin kerrotaan kulkeneen jalan ruumisvaunun perässä Espoosta Porvooseen pysähtymättä kertaakaan lepäämään.

Paljon surua ja menetyksiä kokenut Sofia Lovisa Ramsay säilytti hyvän sydämensä ja auttamishalunsa. Hän otti haavoittuneita venäläisiä sotilaita hoiviinsa Espoonkartanolle ja toimitti puutteesta kärsineeseen venäläiseen sotilassairaalaan ruokatarvikkeita. Kerrotaan hänen todenneen, etteivät sotilaat olleet vihollisia, vaan samanlaisia nuoria miehiä, kuin hänen poikansa. Hänen omat poikansa olivat kuolleet, mutta hän saattoi auttaa toisten naisten lapsia, puolisoita ja isiä.

Tieto Espoonkartanon vapaaherratar Ramsayn kokemista menetyksistä sekä hänen hyvistä teoistaan tavoitti myös Suomen uuden hallitsijan, keisari Aleksanteri I. Sodan päätyttyä Suomessa kiertänyt Aleksanteri I sai erittäin lämpimän vastaanoton lähes kaikkialla. Keisari ilmoitti haluavansa käydä myös Espoonkartanolla kiittämässä vapaaherratar Ramsayta venäläisten sotilaiden hoivaamisesta.

Sofia Lovisa Ramsay aiheutti kuitenkin maanlaajuisen kohun kieltäydyttyään ottamasta Keisari Aleksanteria vastaan. Sofia Lovisa tapasi keisari Aleksanteri I viimein elokuussa 1812. Perimätiedon mukaan keisari tarjosi kartanon emännälle täyttä korvausta kaikesta menetyksestä, minkä talo ja sen asukkaat olivat sotavuosien aikana kärsineet. Vapaaherratar Ramsayn kerrotaan katsoneen itsevaltiasta suoraan silmiin ja sanoneen rauhallisesti: "Menetystä, jonka olen kärsinyt, ainoaa, joka on jättänyt parantumattoman haavan sydämeeni, ei Teidän Majesteettinne kaikella osanottavalla armollaan voi korvata – kahta toiveikasta poikaani, jotka kaatuivat taistelussa isänmaansa kunnian puolesta." Vapaaherratar Ramsay ilmoitti haluavansa elää ja kuolla Ruotsin kuninkaan alamaisena ja pyysi vain yhtä armonosoitusta, vapautusta uskollisuuden valasta keisarille. Nöyryytetty keisari myöntyi, ja Sofia Lovisa Ramsay muutti ainoan elossa olleen poikansa kanssa Ruotsiin, missä kuoli vuonna 1816.


Kaksi lastaan Suomen sodassa menettänyt Sofia Lovisa Ramsay lyötätti poikiensa muistoksi hopeisen mitalin. Mitalissa on poikien rintakuvat ja nimet, paikannimet Lemu ja Lapua sekä teksti "Föllo stridande för Fäderneslandet år 1808, Af en sörjande moder".

Matkamiehen näky - Ramsayn veljesten kohtalo Vänrikki Stoolin tarinoissa

Suomen sotaa Vänrikki Stoolin tarinoissa kuvannut J.L. Runeberg on ikuistanut Matkamiehen näky -runoonsa Ramsayn poikien kohtalon sekä heidän äitinsä syvän surun ja kaipauksen.
 
J.L. Runeberg: Matkamiehen näky

Kenenkä linna se, jonk' äskettäin
tien varrell' illan hämärässä näin?
Niin komeaa ei tienoill' ollut toista.
Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen
ja synkäks, autioksi; akkunoista
vain valo loisti yhden huonehen.
 
Ma seisahduin ja katsoin: kartanon
salista valo virtas varjoton.
Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,
sielt' ihmisiä etsin silmilläin,
mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,
ma haamua vain kaksi siellä näin.

Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan
ylevä, vaikka kumarruksissaan;
hopeina valui pitkät suortuvansa
Mies toinen oli, mustissa myös tää,
pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa
sen peitti myös; hän kantoi kynttilää.
 
Mä katsoin vielä. Salin seinähän
ol' asetettu kuva; taulun tän
likellä näin mä vielä taulun toisen.
Kun nainen ehti niiden etehen,
kohotti katsantonsa hän ja loi sen
kuin rukoellen niiden puolehen.
 
Ken oli hän? On hetki kulunut:
hän mennyt on ja valo sammunut,
kuin kartanossa kaikki oisi maannut.
Kenties hän oli haamu rauhaton
tai kuvain kumartaja? Liekö saanut
vieraalla maalla vieraan uskonnon?
 
Ei, haamu hän ei ollut rauhaton -
min näit, se rauhaisaa ja totta on.
Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste
sivuitse linnan samaan aikahan,
salista kohtaa sua sama loiste,
ja vanhuksen näät siellä kulkevan.
 
Jo monta ajastaikaa peräkkäin
tään saman palvelijan kanssa näin
hän ennen yötä astuu kaikin illoin.
Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa;
kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin
on ottamassa unta rauhaisaa.
 
Ne kuvat, joita siinä katsoivat,
ne kaksi Ramsay veljest' olivat,
he kasvoivat tään linnan katon alla.
Lemulla toinen sortui kuolemaan
ja toinen heti jälkeen Lapualla,
ja kumpainenkin eestä synnyinmaan.
 
Heist' urhotöitä taru kertoilee,
ja Suomen runo vielä laulelee,
kuin kuoloon nuorna veljespari moinen
maan eestä voittain oli lähtenyt,
yks kolmatta kun vuotta oli toinen,
yhdeksäntoista toinen täyttänyt.
 
Vaan vaimo, jonka veljeksien luo
näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo
ol' äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut
hän käymätt' olla muistoaarteilleen:
hän kuvia ei siellä jumaloinut,
hän hyvää yötä lausui lapsilleen.
 
(suom. Paavo Cajander)

Huvilaelämää Espoon saaristossa

1800 –l. huvilaelämää Espoon Björnholmassa (Karhusaaren huvila)

1800-luvun jälkipuoliskolla kaipaus turmeltumattomaan luontoon houkutteli yhä useampia varakkaita kaupunkilaisia kesäloman viettoon maaseudulle. Kulkuyhteyksien parantuminen ja taloudelliset muutokset lisäsivät muuttomahdollisuuksia.

Espooseen kesänviettäjiä houkuttelivat sijainti lähellä Helsinkiä, suojaisat merenrantaolosuhteet sekä säännöllinen höyrylaivaliikenne.

Espoon saariston ensimmäiset kesäasukkaat olivat kalastajatorppien ja talonpoikaistupien vuokralaisia. Pian alettiin rakentaa erityisiä huvilarakennuksia, jotka vastasivat paremmin herrasväen vaatimuksia. Huvilarakennukset muotoutuivat ajan ihanteiden ja paikallisten olosuhteiden mukaan. Huvilan runkona voitiin käyttää vanhoja rakennuksia, mm. kalastajamökkejä. Huviloita laajennettiin ja muutettiin tarpeen mukaan.

Huviloilla vietettiin koko kesä kesäkuun alusta elokuun loppuun. Naiset ja lapset viettivät huvilalla koko kesän, isät usein vain viikonloput. Osa kulki höyrylaivalla päivittäin Helsinkiin töihin.

Huvilalle muuttaminen merkitsi melkoista ruljanssia perheen äidille ja palveluskunnalle. Kaikki tarpeellinen liinavaatteista hillopurkkeihin oli pakattava mukaan, ja kaupunkiasuntoon jäävät huonekalut peitettävä kesäsuojuksilla. Usein mukaan pakattiin myös huonekaluja ja harrastusvälineitä pianosta lähtien.

Harrastuksia ja ulkoilmaelämää

Huvilaelämä mahdollisti herrasväelle ulkosalla harrastamisen ja luonnossa liikkumisen toisella tavalla kuin elämä kaupungissa.  Runsaasti aikaa vietettiinkin puutarhoissa ja rannoilla. Lähisaariin tehtiin soutu- ja melontaretkiä. Espoon saaristo tarjosi mainiot olosuhteet niin huvi- kuin kilpapurjehduksellekin. Tallholmenin saarella kesiään viettäneiden ”Geitlinien herrojen” järjestämät kilpapurjehdukset olivat erittäin suosittuja. 

Kalastus tarjosi erityisesti miesväelle sekä rentouttavaa että hyödyllistä puuhaa; rantahuviloilla syötiin runsaasti tuoretta kalaa.  


Kroketin peluuta Pentalassa 1900 –l. alussa (EKM)

Huolettomien kesäpäivien viettoon kuuluivat myös erilaiset pelit, joista kroketti oli suosituin. Huviloiden yhteyteen rakennettiin myös tennis- ja sulkapallokenttiä. 

Uimista harrastivat erityisesti lapset, aikuisten uimatavat samoin kuin uima-asut poikkesivat melkoisesti nykyisistä. 1800-luvun huviloiden yhteyteen rakennettiin usein kauniisti koristeltu uimahuone. Uimahuoneen ideana oli vaatteiden vaihtaminen ja peseytyminen sekä uiminen sisätilassa, katseilta suojassa. 1800-luvun ranta-asut muistuttivat kävelyasuja. Selän tai säärien paljastelua pidettiin sopimattomana, eivätkä hienot ihmiset antaneet hipiänsä päivettyä.
Vilkas seuraelämä lukuisine kutsuineen ja juhlineen oli olennainen ja odotettu osa kesänviettoa.  Merkkipäiviä juhlittiin suurieleisesti. Suurista juhannus- ja rapujuhlista muodostui sukupolvelta toiselle jatkuvia perinteitä.

Huviloihin kuuluivat hyvin hoidetut puutarhat sekä hyötypuutarhat. Aina sotavuosiin asti huviloilla pyrittiin elämään omavaraistaloudessa. Yleensä kasvimaiden hoito kuului palvelusväelle. Toisinaan myös herrasväki saattoi osallistua puutarhanhoitoon, mutta vain harrastusmielessä. Monet huvilanomistajista olivat kuitenkin hyvin kiinnostuneita kasvitieteestä ja istuttivat saaristoon hyvinkin erikoisia puita ja kasveja, joiden menestymistä karuissa oloissa sitten seurasivat.
 
Kuuluisia huviloita ja arvovieraita
 
Espoon saariston ensimmäisen varsinaisen kesähuvilan rakennutti kirkkoherra ja professori Gabriel Geitlin vuonna 1865 Suvisaariston Tallholmeniin. Espoon pappilan suunnitelleen Jean Wiikin piirtämä koristeellinen puuhuvila oli Helsingin seudun ensimmäisiä merenrantahuviloita.

Suvisaaristo muuttui kesänviettopaikaksi vuonna 1910, kun kihlakunnantuomari Alfons Juselius osti Stor- ja Lill-Svinön ja Moisön talojen maat ja perusti niistä AB Sommaröarna –nimisen osakeyhtiön. Juseliuksen idealistisena tavoitteena oli rakentaa ihanteellinen huvilayhdyskunta ja säästää kauniit saaret maalaismaisena ja turmeltumattomana ympäristönä.
Sommaröarna -yhtiö omisti myös Svinölla ”Pension Sommarö” –nimisen, suositun perhehotellin sekä viljeltyjä peltoja ja uudet navetat ja tallit 30 lehmälle ja viidelle hevoselle. Tilalla tuotettiin maitoa koko seudun tarpeisiin ja sitä mainostettiin ”priimana, taatusti tubivapaana maitona”.


1914 julkaistu postikortti Suvisaaristosta (Juhani Hämerin kokoelma)

Iso Vasikkasaari (Kalvholmen) on Espoon saariston vanhimpia ja kauneimpia huvilasaaria. Saari mainitaan jo 1540 –luvun asiakirjoissa nimellä Stora Kalvholmen.
1700-luvulla saari kuului Gräsan kartanon maihin.

Ison Vasikkasaaren ensimmäisen huvilan, ns. Röda Villanin rakennutti ruotsinkielisen kulttuurin ja kirjallisuuden tutkijana tunnettu kunnallisneuvos ja pankinjohtaja Abel Landen, joka osti saaren 1878 perheensä kesänviettopaikaksi.

Abel Landenin lapsille jaettiin saaresta omat huvilapalstat. 1910 valmistui Gula Villaniksi nimetty huvila Landenin pojan kesäasunnoksi.  Professorin Hildur-tytär avioitui professori Ivar A. Heikelin kanssa. Kreikan kieleen ja kulttuuriin erikoistunut Heikel antoi huvilapalstansa eri osille kreikkalaisvaikutteisia nimiä, kuten Korintos ja  Salamis.  Korkealle kallioniemelle nousi Espoon saariston ehkä erikoisin rakennus, Poseidonin temppeliä muistuttava huvimaja.

Tunnettujen helsinkiläisten perheiden huviloita nousi myös mm. Lehtisaarille (Lövöarna), Miessaarelle (Karlö) sekä Pentalaan. 

Keisariperhe Espoon saaristossa

Soukanniemen kärjessä sijaitseva uusrenesanssi –tyylinen Villa Fridhem sai kahdesti pitää vierainaan Venäjän Keisari Aleksanteri III ja hänen perheenjäseniään ja sukulaisiaan. Huvilan omisti pitkän ja loisteliaan uran Venäjän keisarikunnan palveluksessa tehnyt suomalainen amiraali Oscar von Kraemer.

Aleksanteri III perheineen oli hyvin ihastunut Suomen saaristoon ja suomalaisiin. Keisarillinen huvipursi Tsarevna saattueineen tuli tutuksi myös espoolaisille, sillä Villa Fridhemin isäntä von Kraemer Sophie -puolisoineen oli keisariperheen ystäviä. Keisarillinen seurue vieraili Villa Fridhemissä vuosina 1889 ja 1894.  Ensimmäisellä vierailulla Keisari Aleksateri III, keisarinna Maria Fjodorovnan (Dagmar) ja heidän lastensa lisäksi seurueeseen kuului Kreikan kuningatar Olga. Muistona vierailuista on huvilan pihapiirissä säilynyt ”Keisarin kivi”.  Kivessä on vuoden 1889 vierailun kunniaksi hakattu muistokirjoitus. 


Villa Fridhemin muistokivi (Kirill Gluschkoffin kok., teoksesta Keisarit kesälomalla Suomessa )

Villa Fridhemin naapurina Soukanniemellä sijaitsee Oscar ja Sophie von Kraemerin Emmy -tyttären kanssa avioituneen arkkitehti Sigurd Frosteruksen perheelleen suunnittelema Villa Frosterus.

Höyrylaivaliikenne

Espoon ja Kirkkonummen kartanoiden ja tiiliruukkien kuljetustarpeet antoivat 1800-luvun puolivälin jälkeen sysäyksen säännöllisen höyrylaivaliikenteen kehittymiselle. Kehitys oli nopeaa, sillä ensimmäisen kerran Helsingissä nähtiin höyrylaiva vuonna 1833. Tällöin Venäjän keisari Nikolai I yhdessä puolisonsa Alexandra Feodorovnan kanssa saapui höyrylaiva Izhoralla Helsingin Kauppatorin rantaan.

Nopeasti kasvavaa liikennettä varten perustettiin vuonna 1872 yhtiö Skärgårds Trafik Ab. Komeasti nimetyt alukset Fänrik Stål, Lotta Svärd ja Adlercreutz liikennöivät päivittäin Helsingin Eteläsatamasta Espoonlahden pohjukkaan.

Vuonna 1911 Suvisaaristosta huvilatontteja kaupannut Alfons Juselius perusti Trafikaktiebolaget -yhtiön hoitamaan Helsingin ja Espoon saariston välistä laivaliikennettä.

Laivat olivat varsinaisia herrasväen laivoja, joihin liittyi olennaisella tavalla tarjoilu ja seurustelu. Ystävälliset lippumatamit huolehtivat matkustajista erittäin hyvin ja tunsivat heidät kaikki titteleineen päivineen. Saattoipa heistä joku kieltolain aikana hankkia itselleen hiukan ylimääräistä ansiotakin...

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kiellettiin Helsingistä länteen liikennöiviä laivoja lähtemästä Eteläsatamasta, sillä ne eivät saaneet ohittaa sotilaallisesti merkittävää Viaporia. Uusi satama siirrettiin Hietalahteen.

 

Espoon saaristoalukset Eteläsatamassa (EKM)

Höyrylaivat liikennöivät Helsingistä Espoon saaristoon kaikkiaan noin 80 vuotta. Viimeiset höyrylaivat Espoon saaristossa olivat ”Astrid” ja ”Susanna”. Susannan erikoisuus oli  saranoitu piippu, joka kaadettiin Suinonsalmeen tultaessa, jotta laiva mahtuisi kulkemaan matalan kivisillan alitse. Höyrylaivat lakkasivat liikennöimästä sotien jälkeen.