Kautta vuosisatojen kartanoilla on ollut aivan
erityistä merkitystä suomalaisessa kulttuurissa ja viehätysvoimaa suomalaisten
mielissä. Zachris
Topelius totesi vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme kirjassaan, että "Jokainen
kartano on muistomerkki”.
Keskiajalta lähtien kartanot olivat
yhteiskunnan ylimmän säädyn omistamia maatiloja. Omistajiensa vaurauden ja
suorien ulkomaisten kontaktien vuoksi kartanot olivat merkittäviä
edelläkävijöitä rakentamisessa, sisustamisessa, maanviljelyssä ja
tapakulttuurissa.
Vuosisatojen ajan samalla paikalla sijainneet
kartanot loivat maamme laajimmat kulttuuriympäristöt. Rakennuksineen,
puistoineen sekä ihmiskohtaloineen ne ovat ainutlaatuinen ja arvokas todiste menneisyydestä,
kehityksestä sekä arkkitehtuurin, tyylisuuntien ja tapojen muutoksista.
Tänä päivänä moni espoolainenkin kartanomiljöö
elää uutta kukoistustaan uudenlaisessa käytössä esimerkiksi golf- tai kurssikeskuksena.
Asukkaille ne kertovat viehättävällä tavalla alueemme värikkäästä ja hienosta
menneisyydestä. Moni kartano on aikojen saatossa myös kadonnut, mutta
esimerkiksi Espoon vanhin rälssi, Gräsan kartano elää edelleen nimistössä. Myös
nimet Säteri, Puustellinmäki sekä Rusthollarinkatu viittaavat vanhoihin
merkkitiloihin ja niiden omistajiin. Rautatieasemastaan tunnettu Koivuhovi puolestaan
on saanut nimensä Espooseenkin useita kartanopuistoja suunnitelleen maineikkaan
puutarha-arkkitehdin Paul Olssonin Björkgård -nimisestä taimitarhasta.
Mikä on kartano?
Nykyajan ihmisten mielissä sanaan kartano liittyy usein erityistä
hohdetta ja sitä käytetäänkin välillä aika huolettomasti; kartanomajoitus tai
häät kartanolla kuulostavat toki hienolta ja vetovoimaiselta. Usein kartano myös
mielletään yksittäiseksi rakennukseksi ja välillä kartano termi venytetään
kuvaamaan mitä tahansa vähän suurempaa ja komeampaa rakennusta. Toisaalta monin
paikoin puhutaan edelleen kartanolla käymisestä, kun ulkoillaan alueella, mistä
ainakin päärakennus on jo aikoja sitten purettu.
Onkin mahdotonta vastata yksiselitteisesti siihen, mikä
on kartano ja termi voidaan ymmärtää monin eri tavoin.
Keskiajalta lähtien kartanoita muodostui tiloista, joille
Ruotsin kuningas myönsi verovapauden kiitoksena sitoutumisesta ylläpitämään
ratsusotilasta. Järjestely suosi kuningasta, joka ei joutunut maksamaan ratsumiehistään
rahassa sekä sotilaita varustaneita aatelisia, joilla oli yksinoikeus omistaa
näitä säteritiloiksi sekä rälssi- eli allodiaalitiloiksi
kutsuttuja kartanoita.
Säterien ja rälssien ohella oman ryhmänsä muodostivat kruunun
omistamat sotilasvirkatalot eli puustellit, jotka toimivat sotaväen päällystön
virka-asuntoina. Rahvaan osuudeksi jäi
usein sopeutua kartanon alustalaisena viljelemään ikiajoista heille kuuluneita maita.
Yleisen käsityksen mukaan kartano oli omavarainen yksinäistalo,
joka ei liittynyt muiden talojen kanssa kylään ja missä "vietettiin säädynmukaista
elämää". Kansan kuvauksissa kartano oli "yksinäistalo, jolla on
vähintään viisi torppaa, viisikymmentä hehtaaria viljelymaata ja vähintään
viisisataa hehtaaria metsää".
Backbyn
kartano 1900 –l. alussa (EKM)
Säädynmukaista elämää ja viimeisimpiä uutuuksia
Vuosisatojen ajan kartanot olivat innovaatioiden lähteitä
ja edelläkävijöitä etenkin maatalousasioissa ja tilanhoidossa. Kartanoissa
vietetty "säädynmukainen elämä" ja asukkaiden kontaktit ulkomaille merkitsivät
mahdollisuutta hankkia uusimpia keksintöjä ja seurata ajan henkeä
arkkitehtuurissa, sisutuksessa ja puutarhanhoidossa.
Kartanoiden päärakennuksia pyrittiin säännöllisesti
uudistamaan niin, että ne edustaisivat aikakautensa
arkkitehtuurin viimeisimpiä uutuuksia ja muotivirtauksia. Päärakennukset pyrittiin
rakentamaan kartanomiljöiden parhaalle ja näkyvimmälle paikalle, usein muita
rakennuksia korkeammalle.
Päärakennusta ympäröi suuri joukko muita rakennuksia; väentupa
ja leivintilat muodostivat kartanon miespihan, sivummalla sijaitsi talouspiha,
johon kuuluivat navetta, tallit, vajat ja varastot. Yhdessä rakennukset
muodostivat oman, kauas näkyvän kokonaisuuden.
Kartanon omavaraisuus synnytti ympärilleen yhdyskunnan,
johon kuului kartanon omistajien lisäksi suuri määrä eri asemassa olevia
työntekijöitä. Työväen asunnot sijaitsivat
kartanon tuntumassa, torppareiden ja
mäkitupalaisten vaatimattomat mökit syrjemmällä.
Snettansin
kartanoalue (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)
1500-luvulta lähtien myös valtiovallan antamat määräykset ja velvoitteet vaikuttivat kartanoiden rakennuskannan kehittymiseen Suomen oloissa poikkeuksellisen loistokkaiksi. Kruunu nimittäin velvoitti kartanoiden aateliset omistajat rakentamaan säätynsä asemaa korostavalla, muusta ympäristöstä erottuvalla tavalla.
Satojen vuosien ajan kartanoiden omistaminen oli aatelisten
yksinoikeus. 1700-luvulla varakkaat ruukkien omistajat alkoivat rakennuttaa omistamiinsa
tehdaskyliin edustavia päärakennuksia, joita kutsuttiin myös kartanoiksi.
1800-luvun suurten yhteiskunnallisten muutosten ja luokkayhteiskunnan
asteittaisin hajoamisen myötä mm. korkeassa asemassa olleet virkamiehet sekä
varakkaat liikemiehet alkoivat rakennuttaa kartanoita.
1900-luvulla sääty-yhteiskunnasta tuli historiaa ja moni
korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan päässyt tai vaurastunut tunsi halua
korostaa asemaansa myös alkamalla kutsua hienoa huvilaansa tai komeaa
talonpoikaistaloaan kartanoiksi.
Bastvikin
päärakennus, (Kati Winterhalter)
Espoon kylät ja tilat
Espoon kylien vaiheista on tarkempaa tietoa vasta
vuodesta 1540 lähtien, jolloin maamme tiloista alettiin verotusta varten
maakirjaa pitää. Tiedetään kuitenkin, että Espoossa on viljelty peltoja jo
viikinkiajan lopulla n. 1000-luvulla. 1200 -luvulta lähtien Ruotsista
muuttaneet uudisasukkaat levittäytyivät jokia pitkin Espooseen. Ensimmäiset
uudisasukkaat asettuivat asumaan ja viljelemään maata Gumbölenjoen ja
Mankinjoen yhtymäkohtaan ja antoivat syntyneelle kylälleen nimeksi Espaby. Vuonna 1556 kuningas Kustaa Vaasa perusti samalle paikalle Kuninkaankartanon.
Keskiajalla Espoossa oli noin 70 kylätonttia. Mankinjoen
varrelle perustetun Mankbyn kylän
tontilla tehdyt kaivaukset todistavat
melko vauraasta ja edistyksellisestä elämästä.
Espoon pitäjän lävitse ainakin 1300-luvun alusta lähtien kulkeneella Kuninkaantiellä eli Suurella Rantatiellä oli suuri merkitys Espoon kehitykselle ja rakennuspaikkojen valinnalle. Hyvät kulkuyhteydet vesireittien sekä niitä myötäilleen Kuninkaantien varrella olivat tärkeä edellytys kartanoiden ja tilojen syntymiselle ja menestymiselle. 1540 -luvulta alkaen pidetyt maakirjat todistavat Espoon kylien olleen silloin jo varsin kehittyneitä. Kuninkaantien läheisyyteen syntyneet kartanot ympäristöineen hallitsivat Espoon maisemaa vuosisatojen ajan.
Espoon vanhin rälssi, Gräsan kartano oli olemassa jo 1400-luvulla. Espoonkartano puolestaan perustettiin kuninkaankartanoksi
1500-luvun puolivälissä. Ruotsin suuravaltakaudella 1600-luvulla hallitsijat
palkitsivat sodissa kunnostautuneita ja muuten kuuliaisia alamaisiaan "uskollisesta
palvelusta kuninkaalle ja valtakunnalle” lahjoittamalla näille kruununtiloja. Espooseenkin
syntyi silloin useita rälssitiloja, mm. Albergan
kartano. Suurvalta-aseman ja sen myötä myös taloudellisen vaurauden
heikennyttyä kruunu joutui niin kutsutussa reduktiossa ottamaan takaisin antamiaan
lahjoituksia. Espoon kaikki lahjoitustilat muutettiin vuonna 1681
säteritiloiksi, joilla oli velvollisuus varustaa ratsusotilas kuninkaan
armeijaan.
Gräsan
vanha päärakennus (EKM)
1700-luvun Espoossa ainoastaan vanhoja rälssitiloja voitiin nimittää kartanoiksi. 1700-luvun puolivälistä lähtien vanhoihin ratsutiloihin alettiin liittää ympäröiviä talonpoikaistaloja, jolloin syntyi suuria ja merkittäviä herraskartanoita.
1800-luku oli monella tavalla kartanoiden todellista
kukoistusaikaa. Helsingin nopea kasvu ja vaurastuminen pääkaupungiksi kohoamisen
myötä vaikutti suuresti kartanoiden kehittymiseen myös Espoossa. Helsinkiin muutti paljon virkamiehiä,
yliopiston henkilökuntaa, liikemiehiä ja muuta varakasta väkeä, jotka halusivat
sijoittaa maaomaisuuteen. Yläluokan
parissa tuli myös muotiin viettää kesä poissa kaupungista, mikä sai monet
ostamaan kartanoita ja maatiloja Espoosta maaseudun rauhasta. Vanha erottelu
herraskartanoiden ja maatilojen välillä alkoi hämärtyä, eivätkä kartanot enää
olleet aatelisten yksityisoikeus.
1900-luvun alkupuolelle saakka kartanot olivat maatalouden
suurtuottajia niin Espoossa kuin muuallakin Suomessa. 1900-luvun suuret yhteiskunnalliset
muutokset mullistivat myös kartanoiden elämän. Sotien jälkeen 1940-luvulla toimeenpantu
maanjako velvoitti kartanoita luovuttamaan suuriakin maa-alueita siirtolaisten
asuttamista varten. Koko maata ravistellut nopea muutos maatalousvaltaisesta
teolliseksi ja edelleen tietoyhteiskunnaksi tapahtui Espoossa muuta maata nopeammin
ja tehokkaammin. Espoo muuttui maatalouspitäjästä korkean teknologian
keskukseksi alle 50 vuodessa, mikä muutti myös kartanoiden aseman
täydellisesti.
Nykyään vain harva espoolaiskartano harjoittaa maanviljelyä
tai karjataloutta. Sotien jälkeen monet espoolaiset kartanonomistajat myivät
maansa joko julkiselle tai yksityiselle sektorille kipeästi kaivatuksi rakennusmaaksi.
Kartanoiden viljelysmaille nousi kerrostalolähiöitä ja kauppakeskuksia, tai
maat joutuivat alati leviävän tieverkoston alle. Yksinäisinä muistomerkkeinä
seisovissa päärakennuksissa on nykyisin esimerkiksi ravintoloita ja kokoustiloja.
Espoon kartanoista moni on edelleen myös yksityisomistuksessa ja yksityisasuntoina.
Osa Espoon kartanoista on julkisen sektorin omistuksessa. Esimerkiksi maineikkaan
Gumbölen kartanon alakerta palvelee kaupungin
edustustilana ja yläkerta on kunnostettu kaupunginjohtajan virka-asunnoksi.
Gumböken kartanon päärakennus (Matti
Huuhka/Kartanoita ja huviloita
Keski-Espoossa)
Piha-alueet ja puutarhat
Edustava ja ajanhengen mukainen kartanopuisto koriste- sekä hyötypuutarhoineen oli tärkeä osa kartanoiden miljöötä. Kansan silmissä juuri upeat puistot ja puistokujat näkyvimmin erottivat herraskartanot niitä ympäröivistä talonpoikaiskylistä.
Eräiden tulkintojen mukaan kartanoihin johtaneiden
pitkien puistokujien istuttamisen taustalla oli kartanonomistajien halu korostaa
herrasväen ja rahvaan välistä etäisyyttä. Herraskartanoa lähestyttiin kujaa
pitkin etäältä ja kunnioittavasti. Pyrkimys rakentaa kartanon päärakennus muuta
ympäristöä korkeammalle paikalle korosti tätä vaikutelmaa.
Puistot käytävineen, vesiaiheineen, siltoineen,
näköalapaikkoineen, huvimajoineen ja muistomerkkeineen olivat kartanoiden
loisteliaiden sisätilojen jatke ulkoilmassa. Herraskartanoiden puistot
muodostivat erityisen, arjen yläpuolella olevan eksoottisen maailmansa. Puistot
ovat vuosisatojen ajan innoittaneet taiteilijoita, kirjailijoita ja
runoilijoita. Ne ovat olleet myös elokuvien suosituimpia miljöitä.
Träskändan pergola (Meidän Suomi/Leena Markkanen)
Puutarhojen ulkoasua uudistettiin säännöllisesti
kulloinkin vallitsevien tyyli-ihanteiden mukaisesti. Kartanoiden omistajat myös
kilpailivat keskenään mahdollisimman näyttävistä ja ajanhengen mukaisista
puutarhoista ja piha-alueista. 1700-luvulla puutarhan tehtävänä oli kuninkaan
määräysten mukaisesti osoittaa omistajansa "pyrkimystä säädyn mukaiseen
elämään". Espoon ensimmäisiä kartanonpuistoja oli vara-amiraali Carl Tersmedenin 1700 -luvun puolivälissä Albergan kartanolle rakennuttama
ranskalaisten
ihanteiden mukainen muotopuutarha. Träskändan
kartanoa 1700 -luvun lopulla
isännöinyt C.N af Klercker
rakennutti vastaavanlaisen symmetrisen muotopuutarhan Träskändaan, Glimsinjoen varteen.
Myöhemmin muodissa oli esimerkiksi jäykän symmetrisyyden korvannut englantilainen
maisemapuutarha, missä ajatuksena oli korostaa "luonnon omia
muotoja", epäsymmetriaa ja kaarevia linjoja. Aurora Karamzin rakennutti Träskändaan tällaisen englantilaisen puutarhan
Ranskassa koulutettujen puutarhurien ammattitaitoa hyväksikäyttäen.
1900-luvun alussa Suomen kuuluisimpia ja suosituimpia
puutarha-arkkitehtejä oli Kauniaisissa asunut Paul Olsson. Olsson kouluttautui puutarha-arkkitehdiksi Saksassa, Köstritzin
Yleisessä puutarhaopistossa.
Paul
Olssonin suunnittelema Snettansin kartanon puutarha (Anita Nykänen: Bodomijävi
– tarinat elävät kuvissa)
Vuosina 1910-1930 Olsson laati peräti 100
kartanopuistosuunnitelmaa, etupäässä Etelä-Suomeen. Paul Olsson yhdessä niinikään
Saksan Köstritzissä puutarha-arkkitehdiksi opiskelleen Bengt Schalinin kanssa vakiinnutti maahamme uuden, arkkitehtonisen
puutarhatyylin, joka otti esikuvansa 1500-luvun renessanssipuutarhojen suorista käytävistä ja pitkistä
keskeisperspektiiveistä. Erityistä huomiota kiinnitettiin näyttävien
kukkaistutusten, kuten ruusuryhmien, luomaan väriloistoon. Espoossa Paul Olsson suunnitteli mm. Ramsayn suvun toimeksiannosta Espoonkartanon puutarhan sekä Adolf ja Marie Törngrenin omistukseen
tulleen Träskändan puiston
uudistamisen. Bengt Schalinin käsialaa ovat Bodominjärven rannalla sijaitsevan Villa Dalbyn kuuluisa puutarha sekä Backbyn kartanon (nykyinen Kaisankoti) osittain toteutumatta jäänyt
loistelias puistosuunnitelma.
Vuonna 1920 Paul
Olsson perusti puutarha-arkkitehtitoimiston ja Björkgård-nimisen taimitarhan Espoon ja Kauniaisten rajalle Bredantielle. Laajimmillaan Olssonin
viljelmät valtasivat yli 30 hehtaaria ja yritys työllisti lähes 200 henkilöä. Olssonin taimitarhan nimi elää Espoon puolella
sijaitsevien Koivuhovin asuinalueen ja
rautatieaseman nimessä.
Björkgård,
Paul Olssonin tila Espoon ja Kauniaisten rajalla (Kauniaisten
paikallishistoriallinen arkisto)
Kartanoromantiikka Espoon nimistössä
Leppävaarassa, Albergan kartanon liepeillä sijaitseva Säteri ja
siihen liittyvä Säterinmetsä ovat
2000 -luvun alussa nousseita asuinalueita, jotka ovat saaneet nimensä Albergan säteritilasta.
Niinikään Leppävaaran alueeseen kuuluva Puustellinmäki muistuttaa alueella sijainneesta
sotilasvirkatalosta eli puustellista. ´
Länsiväylän kupeessa, lähellä Suomenojan jätevesiallasta sijaitsevan Rusthollarinkadun nimi kertoo rustholleista, talonpoikaisomistuksessa olleista tiloista, jotka saivat verohelpotuksia ratsumiehen ylläpitovelvollisuutta vastaan. Rusthollin omistajaa, ratsutilallista kutsuttiin rusthollariksi.
Suomen maineikkaimpiin puutarha-arkkitehteihin kuuluneelle Paul Olssonille päätettiin vuonna 1988 antaa oma nimikkopuisto Espoon Ymmerstassa, Olssonin vanhojen taimitarhojen ja asuinpaikan vieressä. Nimi Paul Olssonin puisto ei ole kuitenkaan vakiintunut, eikä suunnitelma rakentaa puiston laidalle Olssoninkujaksi nimettävä katu toteutunut.
Olssonista ja hänen Björkgård-nimisestä Espoon ja Kauniaisten rajalla sijainneesta taimitarhastaan muistuttaa kuitenkin nimi Koivuhovi.
Espoon vanhimman rälssin Gräsan kartanon viimeisin, 1900 -luvun alussa valmistunut, päärakennus purettiin 1981 Olarin kirkon tieltä. Jäljellä on enää hiukan kivijalkaa sekä vanha kivinavetta. Gräsan muisto elää kuitenkin alueen nimistössä: Gräsantulli, -portti ja –törmä.
Espoonkartano (Matti
Huuhka/Kartanoita ja huviloita
Keski-Espoossa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti