keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Rälssistä rustholliin, säteristä puustelliin - kartanot, tilat, pihat ja puutarhat

Kautta vuosisatojen kartanoilla on ollut aivan erityistä merkitystä suomalaisessa kulttuurissa ja viehätysvoimaa suomalaisten mielissä.  Zachris Topelius totesi vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme kirjassaan, että "Jokainen kartano on muistomerkki”.
 
Keskiajalta lähtien kartanot olivat yhteiskunnan ylimmän säädyn omistamia maatiloja. Omistajiensa vaurauden ja suorien ulkomaisten kontaktien vuoksi kartanot olivat merkittäviä edelläkävijöitä rakentamisessa, sisustamisessa, maanviljelyssä ja tapakulttuurissa.
 
Vuosisatojen ajan samalla paikalla sijainneet kartanot loivat maamme laajimmat kulttuuriympäristöt. Rakennuksineen, puistoineen sekä ihmiskohtaloineen ne ovat ainutlaatuinen ja arvokas todiste menneisyydestä, kehityksestä sekä arkkitehtuurin, tyylisuuntien ja tapojen muutoksista.   
 
Tänä päivänä moni espoolainenkin kartanomiljöö elää uutta kukoistustaan uudenlaisessa käytössä esimerkiksi golf- tai kurssikeskuksena. Asukkaille ne kertovat viehättävällä tavalla alueemme värikkäästä ja hienosta menneisyydestä. Moni kartano on aikojen saatossa myös kadonnut, mutta esimerkiksi Espoon vanhin rälssi, Gräsan kartano elää edelleen nimistössä. Myös nimet Säteri, Puustellinmäki sekä Rusthollarinkatu viittaavat vanhoihin merkkitiloihin ja niiden omistajiin. Rautatieasemastaan tunnettu Koivuhovi puolestaan on saanut nimensä Espooseenkin useita kartanopuistoja suunnitelleen maineikkaan puutarha-arkkitehdin Paul Olssonin Björkgård -nimisestä taimitarhasta.   
 
 Bodomin kartano järveltä nähtynä (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)   
 

Mikä on kartano?

Nykyajan ihmisten mielissä sanaan kartano liittyy usein erityistä hohdetta ja sitä käytetäänkin välillä aika huolettomasti; kartanomajoitus tai häät kartanolla kuulostavat toki hienolta ja vetovoimaiselta. Usein kartano myös mielletään yksittäiseksi rakennukseksi ja välillä kartano termi venytetään kuvaamaan mitä tahansa vähän suurempaa ja komeampaa rakennusta. Toisaalta monin paikoin puhutaan edelleen kartanolla käymisestä, kun ulkoillaan alueella, mistä ainakin päärakennus on jo aikoja sitten purettu.  

Onkin mahdotonta vastata yksiselitteisesti siihen, mikä on kartano ja termi voidaan ymmärtää monin eri tavoin.
 
Keskiajalta lähtien kartanoita muodostui tiloista, joille Ruotsin kuningas myönsi verovapauden   kiitoksena sitoutumisesta ylläpitämään ratsusotilasta. Järjestely suosi kuningasta, joka ei joutunut maksamaan ratsumiehistään rahassa sekä sotilaita varustaneita aatelisia, joilla oli yksinoikeus omistaa näitä säteritiloiksi sekä rälssi- eli allodiaalitiloiksi kutsuttuja kartanoita.
 
Säterien ja rälssien ohella oman ryhmänsä muodostivat kruunun omistamat sotilasvirkatalot eli puustellit, jotka toimivat sotaväen päällystön virka-asuntoina.  Rahvaan osuudeksi jäi usein sopeutua kartanon alustalaisena viljelemään ikiajoista heille kuuluneita maita.
 
Yleisen käsityksen mukaan kartano oli omavarainen yksinäistalo, joka ei liittynyt muiden talojen kanssa kylään ja missä "vietettiin säädynmukaista elämää". Kansan kuvauksissa kartano oli "yksinäistalo, jolla on vähintään viisi torppaa, viisikymmentä hehtaaria viljelymaata ja vähintään viisisataa hehtaaria metsää".
Backbyn kartano 1900 –l. alussa (EKM)
 

Säädynmukaista elämää ja viimeisimpiä uutuuksia
Vuosisatojen ajan kartanot olivat innovaatioiden lähteitä ja edelläkävijöitä etenkin maatalousasioissa ja tilanhoidossa. Kartanoissa vietetty "säädynmukainen elämä" ja asukkaiden kontaktit ulkomaille merkitsivät mahdollisuutta hankkia uusimpia keksintöjä ja seurata ajan henkeä arkkitehtuurissa, sisutuksessa ja puutarhanhoidossa.   
 
Kartanoiden päärakennuksia pyrittiin säännöllisesti uudistamaan niin, että ne  edustaisivat aikakautensa arkkitehtuurin viimeisimpiä uutuuksia ja muotivirtauksia. Päärakennukset pyrittiin rakentamaan kartanomiljöiden parhaalle ja näkyvimmälle paikalle, usein muita rakennuksia korkeammalle.
 
Päärakennusta ympäröi suuri joukko muita rakennuksia; väentupa ja leivintilat muodostivat kartanon miespihan, sivummalla sijaitsi talouspiha, johon kuuluivat navetta, tallit, vajat ja varastot. Yhdessä rakennukset muodostivat oman, kauas näkyvän kokonaisuuden.
 
Kartanon omavaraisuus synnytti ympärilleen yhdyskunnan, johon kuului kartanon omistajien lisäksi suuri määrä eri asemassa olevia työntekijöitä.  Työväen asunnot sijaitsivat  kartanon tuntumassa, torppareiden ja mäkitupalaisten vaatimattomat mökit syrjemmällä. 


Snettansin kartanoalue (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)   

1500-luvulta lähtien myös valtiovallan antamat määräykset ja velvoitteet vaikuttivat kartanoiden rakennuskannan kehittymiseen Suomen oloissa poikkeuksellisen loistokkaiksi. Kruunu nimittäin velvoitti kartanoiden aateliset omistajat rakentamaan säätynsä asemaa korostavalla, muusta ympäristöstä erottuvalla tavalla.
 
Satojen vuosien ajan kartanoiden omistaminen oli aatelisten yksinoikeus. 1700-luvulla varakkaat ruukkien omistajat alkoivat rakennuttaa omistamiinsa tehdaskyliin edustavia päärakennuksia, joita kutsuttiin myös kartanoiksi. 1800-luvun suurten yhteiskunnallisten muutosten ja luokkayhteiskunnan asteittaisin hajoamisen myötä mm. korkeassa asemassa olleet virkamiehet sekä varakkaat liikemiehet alkoivat rakennuttaa kartanoita.
 
1900-luvulla sääty-yhteiskunnasta tuli historiaa ja moni korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan päässyt tai vaurastunut tunsi halua korostaa asemaansa myös alkamalla kutsua hienoa huvilaansa tai komeaa talonpoikaistaloaan kartanoiksi. 

Bastvikin päärakennus,  (Kati Winterhalter)
Espoon kylät ja tilat
 
Espoon kylien vaiheista on tarkempaa tietoa vasta vuodesta 1540 lähtien, jolloin maamme tiloista alettiin verotusta varten maakirjaa pitää. Tiedetään kuitenkin, että Espoossa on viljelty peltoja jo viikinkiajan lopulla n. 1000-luvulla. 1200 -luvulta lähtien Ruotsista muuttaneet uudisasukkaat levittäytyivät jokia pitkin Espooseen. Ensimmäiset uudisasukkaat asettuivat asumaan ja viljelemään maata Gumbölenjoen ja Mankinjoen yhtymäkohtaan ja antoivat syntyneelle kylälleen nimeksi Espaby. Vuonna 1556 kuningas Kustaa Vaasa perusti samalle paikalle Kuninkaankartanon.
 
Keskiajalla Espoossa oli noin 70 kylätonttia. Mankinjoen varrelle perustetun Mankbyn kylän tontilla tehdyt kaivaukset todistavat  melko vauraasta ja edistyksellisestä elämästä.

 

 Mankbyn keskiaikainen kylä, pienoismallin yksityiskohta (EKM)

Espoon pitäjän lävitse ainakin 1300-luvun alusta lähtien kulkeneella Kuninkaantiellä eli Suurella Rantatiellä oli suuri merkitys Espoon kehitykselle ja rakennuspaikkojen valinnalle. Hyvät kulkuyhteydet vesireittien sekä niitä myötäilleen Kuninkaantien varrella olivat tärkeä edellytys kartanoiden ja tilojen syntymiselle ja menestymiselle. 1540 -luvulta alkaen pidetyt maakirjat todistavat Espoon kylien olleen silloin jo varsin kehittyneitä. Kuninkaantien läheisyyteen syntyneet kartanot ympäristöineen hallitsivat Espoon maisemaa vuosisatojen ajan.
 
Espoon kylät voidaan jakaa vanhimpiin emä- eli kantakyliin sekä niistä myöhemmin irtautuneisiin tytärkyliin. Raaseporin lääniin kuulunut Espoon pitäjä jaettiin verotuksellisista syistä veroalueisiin, joita kutsuttiin boleiksi. Bolit nimettiin emäkylien mukaan Esbobyn, Köklaxin, Finnåvikin, Bembölen, Gumbölen ja Gräsan boleiksi. Keskiajan lopulla Espoossa arvioidaan asuneen noin 2000 henkeä.
 
Espoon vanhin rälssi, Gräsan kartano oli olemassa jo 1400-luvulla. Espoonkartano puolestaan perustettiin kuninkaankartanoksi 1500-luvun puolivälissä. Ruotsin suuravaltakaudella 1600-luvulla hallitsijat palkitsivat sodissa kunnostautuneita ja muuten kuuliaisia alamaisiaan "uskollisesta palvelusta kuninkaalle ja valtakunnalle” lahjoittamalla näille kruununtiloja. Espooseenkin syntyi silloin useita rälssitiloja, mm. Albergan kartano. Suurvalta-aseman ja sen myötä myös taloudellisen vaurauden heikennyttyä kruunu joutui niin kutsutussa reduktiossa ottamaan takaisin antamiaan lahjoituksia. Espoon kaikki lahjoitustilat muutettiin vuonna 1681 säteritiloiksi, joilla oli velvollisuus varustaa ratsusotilas kuninkaan armeijaan.
 
Gräsan vanha päärakennus (EKM) 

1700-luvun Espoossa ainoastaan vanhoja rälssitiloja voitiin nimittää kartanoiksi. 1700-luvun puolivälistä lähtien vanhoihin ratsutiloihin alettiin liittää ympäröiviä talonpoikaistaloja, jolloin syntyi suuria ja merkittäviä herraskartanoita.
1800-luku oli monella tavalla kartanoiden todellista kukoistusaikaa. Helsingin nopea kasvu ja vaurastuminen pääkaupungiksi kohoamisen myötä vaikutti suuresti kartanoiden kehittymiseen myös Espoossa.  Helsinkiin muutti paljon virkamiehiä, yliopiston henkilökuntaa, liikemiehiä ja muuta varakasta väkeä, jotka halusivat sijoittaa maaomaisuuteen.  Yläluokan parissa tuli myös muotiin viettää kesä poissa kaupungista, mikä sai monet ostamaan kartanoita ja maatiloja Espoosta maaseudun rauhasta. Vanha erottelu herraskartanoiden ja maatilojen välillä alkoi hämärtyä, eivätkä kartanot enää olleet aatelisten yksityisoikeus.
 
1900-luvun alkupuolelle saakka kartanot olivat maatalouden suurtuottajia niin Espoossa kuin muuallakin Suomessa. 1900-luvun suuret yhteiskunnalliset muutokset mullistivat myös kartanoiden elämän.  Sotien jälkeen 1940-luvulla toimeenpantu maanjako velvoitti kartanoita luovuttamaan suuriakin maa-alueita siirtolaisten asuttamista varten. Koko maata ravistellut nopea muutos maatalousvaltaisesta teolliseksi ja edelleen tietoyhteiskunnaksi tapahtui Espoossa muuta maata nopeammin ja tehokkaammin. Espoo muuttui maatalouspitäjästä korkean teknologian keskukseksi alle 50 vuodessa, mikä muutti myös kartanoiden aseman täydellisesti.
 
Nykyään vain harva espoolaiskartano harjoittaa maanviljelyä tai karjataloutta. Sotien jälkeen monet espoolaiset kartanonomistajat myivät maansa joko julkiselle tai yksityiselle sektorille kipeästi kaivatuksi rakennusmaaksi. Kartanoiden viljelysmaille nousi kerrostalolähiöitä ja kauppakeskuksia, tai maat joutuivat alati leviävän tieverkoston alle. Yksinäisinä muistomerkkeinä seisovissa päärakennuksissa on nykyisin esimerkiksi ravintoloita ja kokoustiloja. Espoon kartanoista moni on edelleen myös yksityisomistuksessa ja yksityisasuntoina. Osa Espoon kartanoista on julkisen sektorin omistuksessa. Esimerkiksi maineikkaan Gumbölen kartanon alakerta palvelee kaupungin edustustilana ja yläkerta on kunnostettu kaupunginjohtajan virka-asunnoksi.

 
 Gumböken kartanon päärakennus (Matti Huuhka/Kartanoita ja huviloita Keski-Espoossa)  

Piha-alueet ja puutarhat

Edustava ja ajanhengen mukainen kartanopuisto koriste- sekä hyötypuutarhoineen oli tärkeä osa kartanoiden miljöötä. Kansan silmissä juuri upeat puistot ja puistokujat näkyvimmin erottivat herraskartanot niitä ympäröivistä talonpoikaiskylistä.
 
Eräiden tulkintojen mukaan kartanoihin johtaneiden pitkien puistokujien istuttamisen taustalla oli kartanonomistajien halu korostaa herrasväen ja rahvaan välistä etäisyyttä. Herraskartanoa lähestyttiin kujaa pitkin etäältä ja kunnioittavasti. Pyrkimys rakentaa kartanon päärakennus muuta ympäristöä korkeammalle paikalle korosti tätä vaikutelmaa.
Puistot käytävineen, vesiaiheineen, siltoineen, näköalapaikkoineen, huvimajoineen ja muistomerkkeineen olivat kartanoiden loisteliaiden sisätilojen jatke ulkoilmassa. Herraskartanoiden puistot muodostivat erityisen, arjen yläpuolella olevan eksoottisen maailmansa. Puistot ovat vuosisatojen ajan innoittaneet taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoita. Ne ovat olleet myös elokuvien suosituimpia miljöitä.   
 Träskändan pergola (Meidän Suomi/Leena Markkanen)
 

Puutarhojen ulkoasua uudistettiin säännöllisesti kulloinkin vallitsevien tyyli-ihanteiden mukaisesti. Kartanoiden omistajat myös kilpailivat keskenään mahdollisimman näyttävistä ja ajanhengen mukaisista puutarhoista ja piha-alueista. 1700-luvulla puutarhan tehtävänä oli kuninkaan määräysten mukaisesti osoittaa omistajansa "pyrkimystä säädyn mukaiseen elämään".  Espoon ensimmäisiä kartanonpuistoja oli vara-amiraali Carl Tersmedenin 1700 -luvun puolivälissä Albergan kartanolle rakennuttama ranskalaisten ihanteiden mukainen muotopuutarha. Träskändan  kartanoa 1700 -luvun lopulla isännöinyt C.N af Klercker rakennutti vastaavanlaisen symmetrisen muotopuutarhan Träskändaan, Glimsinjoen varteen.
 
Myöhemmin muodissa oli esimerkiksi  jäykän symmetrisyyden korvannut englantilainen maisemapuutarha, missä ajatuksena oli korostaa "luonnon omia muotoja", epäsymmetriaa ja kaarevia linjoja. Aurora Karamzin rakennutti Träskändaan tällaisen englantilaisen puutarhan Ranskassa koulutettujen puutarhurien ammattitaitoa hyväksikäyttäen.

1900-luvun alussa Suomen kuuluisimpia ja suosituimpia puutarha-arkkitehtejä oli Kauniaisissa asunut Paul Olsson. Olsson kouluttautui puutarha-arkkitehdiksi Saksassa, Köstritzin Yleisessä puutarhaopistossa.

 
 Paul Olssonin suunnittelema Snettansin kartanon puutarha (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)   
Vuosina 1910-1930 Olsson laati peräti 100 kartanopuistosuunnitelmaa, etupäässä Etelä-Suomeen. Paul Olsson yhdessä niinikään Saksan Köstritzissä puutarha-arkkitehdiksi opiskelleen Bengt Schalinin kanssa vakiinnutti maahamme uuden, arkkitehtonisen puutarhatyylin, joka otti esikuvansa 1500-luvun renessanssipuutarhojen  suorista käytävistä ja pitkistä keskeisperspektiiveistä. Erityistä huomiota kiinnitettiin näyttävien kukkaistutusten, kuten ruusuryhmien, luomaan väriloistoon.  Espoossa Paul Olsson suunnitteli mm. Ramsayn suvun toimeksiannosta Espoonkartanon puutarhan sekä Adolf ja Marie Törngrenin omistukseen tulleen Träskändan puiston uudistamisen. Bengt Schalinin käsialaa ovat Bodominjärven rannalla sijaitsevan Villa Dalbyn kuuluisa puutarha sekä Backbyn kartanon (nykyinen Kaisankoti) osittain toteutumatta jäänyt loistelias puistosuunnitelma. 

Vuonna 1920 Paul Olsson perusti puutarha-arkkitehtitoimiston ja Björkgård-nimisen taimitarhan Espoon ja Kauniaisten rajalle Bredantielle. Laajimmillaan Olssonin viljelmät valtasivat yli 30 hehtaaria ja yritys työllisti lähes 200 henkilöä.  Olssonin taimitarhan nimi elää Espoon puolella sijaitsevien Koivuhovin asuinalueen ja rautatieaseman nimessä.


 Björkgård, Paul Olssonin tila Espoon ja Kauniaisten rajalla (Kauniaisten paikallishistoriallinen arkisto)
 
Kartanoromantiikka Espoon nimistössä
 
Leppävaarassa, Albergan kartanon liepeillä sijaitseva Säteri ja siihen liittyvä Säterinmetsä ovat 2000 -luvun alussa nousseita asuinalueita, jotka ovat saaneet nimensä Albergan säteritilasta.

Niinikään Leppävaaran alueeseen kuuluva Puustellinmäki muistuttaa alueella sijainneesta sotilasvirkatalosta eli puustellista.    ´
 
Länsiväylän kupeessa, lähellä Suomenojan jätevesiallasta sijaitsevan Rusthollarinkadun nimi kertoo rustholleista, talonpoikaisomistuksessa olleista tiloista, jotka saivat  verohelpotuksia ratsumiehen ylläpitovelvollisuutta vastaan. Rusthollin omistajaa, ratsutilallista kutsuttiin rusthollariksi. 
 
Suomen maineikkaimpiin puutarha-arkkitehteihin kuuluneelle Paul Olssonille päätettiin vuonna 1988 antaa oma nimikkopuisto Espoon Ymmerstassa, Olssonin vanhojen taimitarhojen ja asuinpaikan vieressä. Nimi Paul Olssonin puisto ei ole kuitenkaan vakiintunut, eikä suunnitelma rakentaa puiston laidalle Olssoninkujaksi nimettävä katu toteutunut.

Olssonista ja hänen Björkgård-nimisestä Espoon ja Kauniaisten rajalla sijainneesta taimitarhastaan muistuttaa kuitenkin nimi Koivuhovi.

Espoon vanhimman rälssin Gräsan kartanon  viimeisin, 1900 -luvun alussa valmistunut, päärakennus purettiin 1981 Olarin kirkon tieltä. Jäljellä on enää hiukan kivijalkaa sekä vanha kivinavetta. Gräsan muisto elää kuitenkin alueen nimistössä: Gräsantulli, -portti ja –törmä.

 Espoonkartano (Matti Huuhka/Kartanoita ja huviloita Keski-Espoossa)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti