tiistai 24. syyskuuta 2013

Kiehtovia naiskohtaloita Espoosta: Tarunhohtoinen Aurora Karamzin - kaunotar ja hyväntekijä

Eva Aurora Charlotta Karamzin (os. Stjernvall) oli aikansa tunnetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia suomalaisia;  tarunhohteinen seurapiirikaunotar, upporikas ylimysnainen, kosmopoliitti, sosiaali- ja diakoniatyön uranuurtaja Suomessa sekä vanhoilla päivillään koko kansan rakastama ahkera ja ennakkoluuloton hyväntekijä.
 
Pitkän ja tapahtumarikkaan elämänsä aikana Aurora ehti nähdä viiden keisarin hallitsevan, kokea Suomen sodan, Euroopan hullun vuoden, Krimin sodan, suuret nälkävuodet, sekä sortokaudet.
 
Venäläisten sukusiteidensä, keisariperheen jäseniin ulottuvien tuttavuuksiensa ja Venäjältä perimänsä omaisuuden ansiosta hän sai yhteiskunnallista ja poliittista vaikutusvaltaa. 
 
Elämä antoi Auroralle runsaasti maallista hyvää; rikkauksia, valtaa, kunniaa, ihmisten rakkautta ja ihailua.  Auroran elämässä oli runsain mitoin myös murheita, ja hän joutui kokemaan raskaita menetyksiä. Etenkin elämänsä jälkipuoliskolla Aurora kantoi suurta huolta kaltoin kohdelluista, heikoista, köyhistä sekä sairaista ja ennen kaikkea lapsista ja vanhuksista. Ylhäisen loiston keskellä elänyt ja laajasti matkustellut Aurora koki ympärillään näkemänsä hädän ja puutteen henkilökohtaisena haasteena.
 
Vladimir Gau: Aurora Demidova 1845  (Venäläisen taiteen museo, Pietari)
 
Lapsuus Viipurissa ja Pietarissa

Eva Aurora Charlotta Stjernvall syntyi Suomen sodan aikana 1.8. 1808. Auroran lapsuus oli turvaton ja hän joutui kokemaan monia menetyksiä sekä paljon surua.
Aurora oli perheen seitsemäs lapsi, mutta isoveli Emileä lukuun ottamatta kaikki muut lapset olivat kuolleet aivan pieninä ennen Auroran syntymää. 
Viipurin lääni, ns. Vanha Suomi liitettiin takaisin Suomeen vuonna 1812. Auroran isä, everstiluutnantti Stjernvall,  nimitettiin läänin ensimmäiseksi maaherraksi, ja koko Stjernvallin perhe muutti samana vuonna Viipuriin. Maaherruus venäläistyneessä ja köyhässä Viipurissa osoittautui varsin vaikeaksi. C.J. Stjervall kuoli helmikuussa 1815. Perheen elättäjänä toimineen isän kuolema oli kova isku suurperheelle.
Auroran äiti Eva Stjernvall solmi pian avioliiton Viipurin uudeksi maaherraksi nimitetyn Carl Johann Walleenin kanssa. Eva Stjernvall synnytti ensimmäiselle aviomiehelleen yksitoista lasta, joista seitsemän kuoli aivan pienenä. Toisessa avioliitossaan Eva Walleen synnytti vielä viisi lasta, viimeisen 45-vuotiaana. Vaikeat raskaudet ja yhteensä 16 synnytystä sekä lasten menetykset ja pelko omasta kuolemasta kuluttivat hänet niin henkisesti kuin ruumiillisestikin loppuun.
Keventääkseen aviomiehensä taloudellista taakkaa Eva Stjernvall lähetti kahdeksanvuotiaan Auroran Pietariin sisarensa Wilhelminan ja tämän puolison valtioneuvos A. F. von Willebrandin kasvatettavaksi. Todennäköisesti Walleeneilla oli alusta asti pyrkimys saada esikoistyttärensä Pietarin hoviin ja oppivuosien Pietarissa uskottiin edesauttavan kunnianhimoisen tavoitteen saavuttamista. 
Aurora vietti tätinsä hoivissa yhteensä viisi vuotta, varttuen 13-vuotiaaksi, Perhekeskeinen Aurora kaipasi jatkuvasti vanhempiaan ja sisaruksiaan. Toisaalta vuodet valtakunnan loistavassa pääkaupungissa, sivistyneessä ja hienossa kodissa tarjosivat mahdollisuuden hioa seurustelu- ja kielitaitoa sekä luoda suhteita ja oppia hovin keskeinen asema ja merkitys.
Nuori Aurora Stjernvall, Emelie Boije-Wallenskiöldin  jäljennös Elisabeth Blomqvistin maalauksesta (Svenska  Litteratursällskapetin omistuksessa, kuva M. Huuhka)


Ihailtu seurapiirikaunotar - Neitovuodet Helsingissä ja Espoossa

Vuonna 1820 C. J. Walleen nimitettiin juuri uuteen pääkaupunkiin muuttaneen Suomen Keisarillisen Senaatin jäseneksi, ja koko perhe muutti Helsinkiin. Aurora palasi viiden Pietarin vuoden jälkeen perheensä luo. Samana vuonna Walleen osti Träskändan kartanon Espoosta perheensä kesäkodiksi. Perhe viihtyi maaseudun rauhassa erinomaisesti, ja Träskändasta muodostui koko perheelle rakas paikka: sekä kotoisan yhdessäolon että suurenmoisten juhlien näyttämö. Aurora kiintyi Träskändaan syvästi jo lapsena. Se oli hänen turvapaikkansa ja onnellisten muistojensa koti.
Auroran isäpuoli C.J. Walleen nimitettiin prokuraattoriksi, lainkirjaimen ylimmäksi vartijaksi koko maassa. Perhe kuului Helsingin ylhäisimpään eliittiin.
 
1800-luvun säätyläistytön kasvatuksessa keskeisessä asemassa oli ”miellyttämisen taito”, sulava käytös, ranskan kielen taito, tanssitaito sekä kaunis käsiala ja kirjeiden kirjoittamisen etiketti. Enempää tytöiltä ei odotettu, eikä heille muuta sallittu. Älyllisesti uteliaaksi ja määrätietoiseksi kuvattu Aurora kuitenkin opiskeli poikkeuksellisen paljon myös kirjallisia aineita ja sai myöhemmin erivapaudella kuunnella Helsingin yliopiston luentoja. Näistä yleensä naisten tavoittamattomissa olleista opeista oli hänelle myöhemmin etua mm. liikeasioiden hoidossa.
 
Nuori Aurora herätti Helsingin seurapiireissä ihailua sekä kauneudellaan että edustavalla käytöksellään. Hänellä oli paljon ihailijoita niin kotimaan aatelisnuorukaisten kuin venäläisten varuskuntaupseerien joukossa. Aikana, jolloin nuoren naisen ainoa päämäärä oli edullinen naimakauppa, perhe uskoi Auroran loistavaan tulevaisuuteen.

Aleksander Muhanov – onneton ensirakkaus

Omapäiselle ja romanttiselle Auroralle eivät vanhempien ehdottamat sulhaskandidaatit kelvanneet, vaan hän rakastui Kenraalikuvernööri Zakrevskin  seurueeseen kuuluneeseen nuoreen ja komeaan adjutanttiin,  Aleksander Muhanoviin.
 Auroran vanhemmat olivat suunnitelleet paljon edullisempaa avioliittoa suomalaisen aatelismiehen kanssa, eivätkä hyväksyneet suhdetta. Vanhempien helpotukseksi Aleksander Muhanov muutti kenraalikuvernöörin perässä takaisin Venäjälle. Suvun tyrmistykseksi Aurora ilmoitti aikovansa olla uskollinen nuoruudenrakkaudelleen Muhanoville, eikä huolinut vanhempien suosimaa sulhaskandidaattia, hyönteistutkimuksesta innostunutta serkkuaan paroni Carl Mannerheimia.
Auroraa alettiin pitää menetettynä ikäneitona. Perheen suostumuksella hän matkusti Venäjälle tukeakseen venäläisen kreivi Mussin-Pushkinin kanssa onnettomassa avioliitossa ollutta sairaalloista pikkusisartaan Emilietä. Auroran toiveena oli myös tulla valituksi keisarinnan hovineidoksi.

Moskovassa Aurora tapasi seitsemän vuoden jälkeen nuoruuden rakkautensa Aleksander Muhanovin. Sotien rasittamasta Muhanovista oli tullut sairasteleva, väsynyt ja arka. Vanha rakkaus leimahti kuitenkin nopeasti uudestaan liekkiin. Auroran vanhemmatkin suostuivat nyt ilomielin liittoon, olivathan he jo ehtineet pelätä vanhimman tyttärensä jäävän naimattomaksi.

Kihlaus julkistettiin vuoden 1834 huhtikuussa, ja onnellinen Aurora matkusti Suomeen valmistelemaan häitään. Suuri ilo muuttui kuitenkin yllättäen suunnattomaksi murheeksi. Suomeen saapui suruviesti 34 vuotiaan Aleksander Muhanovin kuolemasta. Auroran suru oli lohduton.
August Mannerheimin akvarelli: Aurora Stjernvall  1830-l. (yksityisomistuksessa, kuva Matti Huuhka)

Keisarinnan hovineito 1836

Kuin lohdutuksena menetyksestään, Aurora onnistui vanhassa tavoitteessaan ja vuonna 1836 hänen asetettiin keisarinnan hovineidon virkaan Pietariin. Keisaripari tuntui suosivan Auroraa. Keisarinna Aleksandra Feodorovnan ja Aurora Stjernvallin välillä näyttää vallinneen todellinen ystävyyssuhde. Pian kuiskittiin myöskin Auroraa kymmenen vuotta nuoremman kruununperillisen, suuriruhtinas Aleksanterin mielistyneen suomalaiseen hovineitoon. Auroralla oli hyvät suhteet myös keisariparin tyttäriin.
Auroran hovineitokausi kesti vajaan vuoden, ja päättyi kihlautumiseen Paul Demidovin kanssa.

Kohuavioliitto Paul Demidovin kanssa 1836

Toukokuussa 1836 julkaistu uutinen Venäjän rikkaimpiin kuuluvan hovijahtimestari Paul Demidovin  ja Aurora Stjernvalinl kihlauksesta aiheutti kohua niin Venäjällä kuin Suomessakin.

Todennäköisesti Aurora suostui järkiavioliittoon keisariparin pyynnöstä. Satumaisesta rikkaudestaan ja vaikutusvallastaan huolimatta Demidov ei ollut mitenkään houkutteleva sulhaskandidaatti. Hän oli 40-vuotias, rappeutunut ja sairaalloinen elostelija. Luonteeltaan hänen kerrotaan  olleen oikullinen ja vaativainen kuin hemmoteltu lapsi.

Keisari ei katsonut hyvällä sitä, että Demidov uhkasi kuolla ilman perillisiä ja tuhlata omaisuutensa turmelukseen Pariisissa. Ilmeisesti keisari toivoikin, että avioliitto Auroran kanssa saisi miehen luopumaan tuhlauksesta ja synnillisestä elämästä. 

Demidov kosi Auroraa kolmesti, ennen kuin tämä antoi suostumuksensa. Suostuminen tapahtui ilmeisesti keisarinna Aleksandra Feodorovnan painostuksesta. Aurora ei voinut uhmata itsevaltiasta monarkkia, jonka palveluksessa oli. Keisarinna vetosi siihen hyvään, mitä Aurora voisi oikein toimiessaan saada aikaiseksi Demidovin valtavalla omaisuudella.

Avioliitto solmittiin marraskuussa 1836. Häävieraat joutuivat todistamaan, kuinka elinvoimaa uhkunut kaunotar naitettiin sairaalle sulhaselle, joka oli niin sairas, että hänet kannettiin vihkimistilaisuuteen kantotuolissa.

Huomenlahjat sekä morsiamelle että hänen kotikaupungilleen olivat ruhtinaalliset ja herättivät paljon huomiota. Aurora Demidova sai kultaisen korulippaan, jossa oli kuuluisa Le Sancy -timantti, kooltaan maailman seitsemänneksi suurin, sekä ainutlaatuiset "Demidovin helmet", nelinkertaiset käädyt pähkinänkokoisia helmiä. Helsingin orpotyttöjen käsityökoulu ja poikien vuorokoulu, saivat häiden kunniaksi suuret rahalahjoitukset.
Auroran elämä sairaalloisen, oikuttelevan ja mustasukkaisen Demidovin rinnalla ei ollut helppoa. Demidovit viettivät lähes koko yhteisen elämänsä, noin kolme ja puoli vuotta, eri terveyskylpylöissä Saksassa.
 


PP. Vedenetsky: Paul Nikolajevits Demidov hovin
virkapuvussa (Wikipedia)

Lokakuussa 1839 kolme vuotta avioitumisen jälkeen pariskunnalle syntyi  poika, joka kastettiin isänsä mukaan Pauliksi. Lapsen ollessa vain puolivuotias Paul Demidovin terveys luhistui lopullisesti ja hän kuoli 1840.

”Suomen rikkain ja ylhäisin  leskirouva”

Leskeksi jäätyään Aurora palasi poikansa kanssa Suomeen ja osti isäpuoleltaan Träskändan kartanon omaksi kodikseen. Aurora loi lapsuudestaan asti rakastamastaan Träskändasta itselleen oman kodin, jollaista hänellä ei tähän asti ollut vielä ollut. Träskända oli Auroralle erittäin rakas ja liikkuvan elämän kiintopiste, jota hän kehitti puolen vuosisadan ajan. Auroran aikana Träskändassa vietettiin Suomen loisteliainta kartanoelämää.

Leskeksi jäänyt Aurora oli ihailtu kaunotar, maailmaa kokenut ja taloudellisesti riippumaton kuten vain harva aikansa nainen. Paul-pojan holhoojana hänellä oli sananvaltaa Demidov-liikkeen johdossa, sekä arvostettu asema Venäjällä ja Suomessa. Aurora Demidov(-a) oli helsinkiläisten ihailema ja kadehtima seurapiirien kiistaton keskipiste. Vaikutusvallallaan Aurora loi myös hyviä suhteita helsinkiläisten ja venäläisten välille.
 
1840-luku oli Aurora Karamzinin elämässä muutosten, suuren surun ja rakkauden sekä yhteiskunnallisen heräämisen vuosikymmen.  1840 -luvun kuluessa hän menetti ensimmäisen puolisonsa, äitinsä sekä rakkaan sisarensa Emilien.

Äitiyden onnea ja surua - Auroran ainoa lapsi Paul

Aurora tuhlasi kaiken rakkautensa ja hellyytensä ainoaksi jääneeseen lapseensa Pauliin. Vastoin ajan tapoja ja seurapiirien tyrmistykseksi Aurora pyrki itse imettämään lastaan. Aurora hemmotteli lastaan kaikin tavoin; lapsenkamari pursui leluja, vaatteet ommeltiin hienoimmista kankaista, etteivät ne vahingoittaisi lapsen hipiää. Hoitajat vahtivat yötä päivää pienokaisen hyvinvointia. Perusturvallisuutta ja pysyvyyttä jatkuvasti matkustellut ja vilkasta sosiaalista elämää viettänyt Aurora ei ehkä pystynyt lapselleen tarjoamaan. Sisarusten ja sisarusten lasten kuolemat saivat Auroran alati pelkäämään lapsensa puolesta ja ylisuojelemaan tätä kaikilta mahdollisilta vaaroilta ja vastoinkäymisiltä.
 
 Aurora ja Paul 1849 (Helsingin kaupunginmuseo)

Paul tuotti kuitenkin Auroralle paljon huolta jo lapsuusvuosinaan. Hän ei ollut kiinnostunut opinnoista vaan huvittelusta ja retkeilystä. Lisäksi hän oli levoton ja haluton keskittymään. Paulista varttui hurmaava ja sosiaalinen, mutta kevytmielinen ja ylettömyyksiin taipuvainen nuorukainen. Aurora myös joutui myymään korujaan, mm. Le Grand Sancyn,  maksaakseen poikansa velkoja.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Paul muutti setänsä, ruhtinas Anatol Demidovin, luokse Pariisiin ja antautui siellä paheiden pyörteisiin. Lapseton Anatol adoptoi keisarin luvalla virallisesti Paulin, jolloin tämä perisi hänen San Donaton ruhtinaan arvonsa. Paul Demidovin elämäntavat poukkoilivat skandaaleista ja kaksintaisteluista uskonnolliseen hurmahenkisyyteen.  Toiset epäilivät, että syynä Paulin holtittomaan käytökseen oli Auroran ylenpalttinen hemmottelu, toiset sanoivat kaikkien isän huonojen ominaisuuksien periytyneen häneen.

Hillitäkseen poikaansa Aurora joutui viettämään useita vuosia tämän seurana Pariisissa 1860-luvulla. Viimein hän ja Demidovien liikkeen johto päättivät, että Paul oli toimitettava pois viettelysten Pariisista. Paulille hankittiin virka Venäjän Wienin-lähetystön sihteerinä.  Wienissä hän avioitui ruhtinatar Marie Mestserskin kanssa. Onni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä Marie menehtyi synnyttäessään esikoislastaan Elimiä.  Menetyksen murtama Paul ei kyennyt huolehtimaan pojastaan, vaan vauva jäi Aurora-isoäidin hoiviin. 

Anatole –setänsä kuoltua Paul peri valtavan omaisuuden sekä San Donaton 2. ruhtinaan arvon ja Novolin kaupunginosassa sijaitsevan palatsin Firenzessä. Paul hylkäsi lopullisesti työnteon ja ryhtyi viettämään hurjapäistä elämää. Keisarien tuhlailun kerrotaan kalvenneen Paulin kohtuuttomuuksien rinnalla. Hän solmi avioliiton ruhtinatar Hélène Trubetskoin kanssa.

Aurora joutui kohtaamaan elämänsä suurimman surun ja menetyksen, kun Paul kuoli vain  45 vuoden ikäisenä vuonna 1885 San Donatossa Italiassa. Paul haudattiin Nizni Tagilin kylässä sijaitsevaan Demidovin suvun hautaholviin suvun kantaisän seppä Nikitan ja muiden esi-isien vieren.

Paulilta jäi kuusi lasta: pojat Elim, Anatole ja Paul sekä tyttäret Aurore, Marie ja Hélène. Kerrotaan, että kaikista tyttäristä varttui loistavia kaunottaria, jotka suuresti muistuttivat kauneudestaan kuuluisaa isänäitiään Aurora Karamzinia.
 
 F. Vinea: Ruhtinas Paul Demidov Villa Pratolinon salissa (yksityisomistuksessa)

Rakkausavioliitto Andrei Karamzinin kanssa 1846

Yksinäinen Aurora kaipasi takaisin Pietarin seurapiireihin, missä olivat muodissa kirjalliset salongit. Yksi suosituimmista oli Jelizaveta Karamzinan kirjallisuuskerho. Juuri siellä 38-vuotias Aurora tapasi ensi kerran Andrei Karamzinin.
 
Andrei oli komea, sivistynyt, politiikasta kiinnostunut ja avarakatseinen mies. Kauan rakkauden puutteessa riutuneen Auroran kerrotaan rakastuneen häneen päätä pahkaa. Kirjeessään sisarelleen Aurora kertoi olevansa täydellisen onnellinen.
 
Auroran perhe vastusti avioliittoa, sillä Andrei oli viisi vuotta Auroraa nuorempi ja alempisäätyinen, eikä hän ollut edes varakas. Perhe epäili, että sulhaskandidaatti havitteli vain Auroran rahoja. Andrei Karamzinista liikkui myös paljon ilkeitä huhuja. 
 
Auroran ja Andrei Karamzinin häitä vietettiin perheen vastustuksesta huolimatta Pietarhovissa heinäkuussa 1846. Avioliitosta tuli ainakin ulospäin onnellinen ja harmoninen.
 
 
  Andrei Karamzin, tekijä tuntematon 
 
Yhteiskunnallinen herääminen - Pariisi ja Nizni Tagil

Karamzinit matkustelivat paljon. Andrei Karamzin kautta Aurora tutustui myös Leo Tolstoihin ja hänen näkemyksiinsä kristillisestä palvelutyöstä. 1840-luvun lopulla pariskunta teki kaksi pitkää matkaa, jotka muuttivat voimakkaasti Auroran maailmakuvaa ja toimintaa. Vuosina 1847-1848 Karamzinit viettivät pitkiä aikoja Pariisissa juuri vallankumouksen aikaan ja seurasivat mielenkiinnolla poliittista liikehdintää. Ranskalaisten poliitikkojen kiihkeiden keskustelujen seuraaminen oli uutta ja innostavaa, koska Venäjällä kaikki poliittinen toiminta ja politiikasta keskusteleminen oli kiellettyä.
Vuonna 1849 Karamzinit matkustivat Uralille Nizni Tagiliin tutustumaan Auroran omistamiin kaivoksiin.
Karamzinit viettivät Nizni Tagilin kylässä koko kesän työläisten parissa. Aurora perehtyi työläisten elämään, ja vieraili jokaisessa tehtaassa ja kaivoksessa, sekä kodeissa. Maaorjien köyhyydestä ja puutteesta järkyttynyt Aurora pyrki parantamaan olosuhteita.

Auroran aloitteesta rakennettiin sairaaloita, synnytyslaitos, vanhustentalo, useita kouluja ja lastenkoteja sekä köyhäintalo. Hän jakoi apua köyhille, ja toimi lukuisissa ristiäisissä kummina ja häissä morsiamien pukijana. Uralilla Auroraa pidettiin Jumalan äidin vertaisena. Häntä kutsuttiin nimillä Kyyhkyläinen ja Meidän Pikku-Äitimme. Työläiset muistelivat hyväntekijäänsä ”Äiti Demidovaa” lämmöllä vuosienkin jälkeen.
 

 
 Aurora Demidova Uralilla, Kopio Karl Brulovin maalauksesta, 1836 
Matkojen jälkeen Aurorassa heräsi uusi kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. Uralin vierailu oli tärkeä, sillä siellä hän saattoi tehdä konkreettisesti hyvää ja nähdä työnsä tulokset. Näiden kokemusten kautta Aurora kiinnostui hyväntekeväisyystyöstä ja alkoi yhä syvällisemmin ajatella elämän tarkoitusta ja keinoja kärsivien ihmisten auttamiseksi. Hänelle tuli tavaksi käydä matkoillaan tutustumassa paikallisiin hyväntekeväisyyslaitoksiin ja sairaaloihin. Näin sekä katolisten nunnien orpokodit ja vanhainkodit että protestanttisten herätysliikkeiden laitokset tulivat hänelle tutuiksi.

Auroran syvä suru

Kevättalvella 1854 syttyi Venäjän ja Turkin välille nk. Krimin sota.  Andrei Karmazin  oli eronnut vakinaisesta palveluksesta, mutta liittyi yleisen sotainnostuksen vallitessa uudelleen armeijaan. Hän kaatui toukokuussa 1854 johtaessaan joukkojaan Tonavalla. Auroran ja Andrein kahdeksan vuotta kestänyt onnellinen avioliitto päättyi, ja  Aurora jäi 46-vuotiaana toistamiseen surevaksi leskeksi.
Andrei Karamzin haudattiin Pietariin, minne Aurora rakennutti kauniin hautamuistomerkin. Aurora tunsi olevansa lohduttoman yksin menetettyään lyhyen ajan sisällä äitinsä, kaksi läheisintä sisartaan sekä rakastamansa puolison. Paul-poika näytti asettuneen pysyvästi ulkomaille.  
 
Träskändan hyvä haltiatar
Jäätyään toista kertaa leskeksi, Aurora omistautui entistä enemmän hyväntekeväisyystyöhön. Hänellä  oli voimakas tarve konkreettiseen toimintaan ja ympärillään näkemänsä hädän ja puutteen hän koki henkilökohtaisena haasteena. Kristillisen vakaumuksensa pohjalta auttaessaan hän oli "tyytyväinen saadessaan tehdä hyvää". Merkittävintä oli valtava taloudellinen tuki, jota hän antoi eri yhdistyksille. Hän työskenteli myös sairaanhoidon, köyhäinhuollon, lastensuojelun ja kansanopetuksen hyväksi sekä piti kansankeittiötä ja säännöllisiä vastaanottotunteja apua tarvitseville. Auroran toiminnassa säilyi erityispiirteenä vähävaraisten lasten, erityisesti tyttöjen ja nuorten naisten koulutusmahdollisuuksien parantaminen.
 
Träskändan työntekijöitä kartanon puistossa ( Museovirasto)

Espoossa Aurora Karamzin tunnettiin  Träskändan hyvänä haltiattarena,  suurena hyväntekijänä, jonka lukuisat lahjoitukset tulivat todelliseen tarpeeseen aikana, jolloin ei ollut sosiaalihuoltoa eikä -turvaa.
Monissa asioissa aikaansa edellä ollut Aurora perusti vuonna 1860 myös Espoon ensimmäisen lastentarhan työtätekevien alustalaistensa lapsille. Samana vuonna 1860 Aurora perusti Träskändan koulun. Koulun tavoitteena oli opettaa alustalaisten lapsille  ja muille lähiseudun lapsille luku- ja kirjoitustaitoa, laskentoa ja siveellistä elämää. Koulun yhteyteen perustettu kirjasto oli tiettävästi Espoon ensimmäinen. Aurora huolehti myös oppilaiden ruokailusta ja kävi itse tapaamassa ja palkitsemassa lahjakkuutta ja terveitä elämäntapoja osoittaneita lapsia.
Vuonna 1861 Aurora perusti Träskändaan vanhainkodin. Lehdissä ylistettiin hienoa ja viihtyisää taloa, jossa vanhuksilla oli omat huoneet ja virikkeellistä toimintaa. Aurora palkkasi diakonissan Pietarista vanhainkotia hoitamaan.   Aurora tuki myös Espoon ensimmäisen kunnallisen kansakoulun, Lagstadin koulun, perustamista.
Osoittaakseen kiitollisuuttaan espoolaiset anoivat Auroralta lupaa muotoilla hänestä kipsisen rintakuvan. Tarkoituksena oli saada pysyvä, rakas muisto. Carl Sjöstrandin tekemää veistosta  pidettiin onnistuneena ja se asetettiin Lagstadin uuteen kouluun sen arvokkaimmaksi koristeeksi.
 

C. Sjöstrandin kipsiveistos (Kuvat Matti Huuhka/EKM)

Diakonissalaitoksen perustaminen 1867

Auroran merkittävin aikaansaannos oli Diakonissalaitoksen, Suomen ensimmäinen yksityissairaalan, perustaminen vuonna 1867. Käytännön sairaanhoito kiinnosti Auroraa suuresti. ja hän tutustui diakonia-aatteeseen matkoillaan Saksassa ja Venäjällä. Tällaista toimintaa hän uskoi Suomessakin tarvittavan. Sairaiden auttamisen ja vähäosaisten lisäksi ne tarjoaisivat naisille koulutuksen ja kunniallisen työpaikan. 
Diakonissalaitoksen perustaminen liittyi kiinteästi suuriin nälkävuosiin (1867-68), joiden jäljissä levisivät kulkutaudit. Nälkäisiä ja sairaita hakeutui suurin joukoin Träskändaan, missä järjestettiin jatkuva vastaanotto ja lepopaikka sekä sairastupa tarvitseville. Träskändan vuosinaan Aurora hoivasi isorokkoon sairastuneita, joita kukaan muu ei tartunnan pelossa suostunut auttamaan. Aurora itsekin sai tartunnan, mutta toipui niin hyvin, ettei hänellä kertoman mukaan jäänyt pelätystä taudista muistoksi arpeakaan.
Sairaalaan suhtauduttiin aluksi ennakkoluuloisesti. Monien mielestä laitos muistutti liiaksi katolista luostaria, koska diakonissaksi pääsemisen ehtona olivat naimattomuus ja kristillinen syvä vakaumus. Kummalliselta tuntui myös naisjohtaja, joka oli ajankohtaan nähden poikkeuksellista. Hanke oli pitkään vastatuulessa keisarin myötämielestä huolimatta, ja Aurora ihmetteli, miksi hänen rahansa eivät kelpaa.
Vastoinkäymisten jälkeen perustamislupa kuitenkin saatiin, ja Diakonissalaitoksen toiminta alkoi Unioninkadulla, Helsingissä 8-paikkaisella kulkutautisairaalalla 1867, nälkävuosien keskellä. Aurora maksoi suuren osan  laitoksen kuluista ja hänen välityksellään laitos sai huomattavia lahjoituksia muualtakin, myös keisarilta.
 Helsingin Diakonissalaitoksen museo
 
Laitos muutti ensimmäisten toimintavuosiensa aikana usein. Ensimmäinen oma talo saatiin vuonna 1875 Katajanokalta. Vuonna  1898 Diakonissalaitos muutti uusiin, varta vasten laitoksen tarpeisiin suunniteltuihin rakennuksiin Helsingin Alppiharjuun.
 
 Diakonissalaitos/H. Lehmusvuori
Diakonissalaitoksen lisäksi Aurora Karamzinin huolenpito suuntautui monelle taholle. Hän oli aina ensimmäisten joukossa hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja yleishyödyllisissä hankkeissa. Aurora oli myös merkittävä taidemesenaatti, jolta nuoret taiteilijat ja kirjailijat saivat avustusta. Aurora oli edelläkävijä myös eläinten oikeuksien puolustajana. Hänen mielestään eläimiä tuli kohdella lempeästi ja kunnioittavasti ja hän perusti eläimille lepo- ja ruokapaikkoja.

Luopumisen aika
 
Auroran elämän viimeiset vuosikymmenet olivat seurapiirien  loistosta ja maallisesta omaisuudesta luopumisen aikaa.
 
Aikoinaan valtava omaisuus oli huvennut. Pitkään ikään elänyt Aurora joutui saattamaan suuren joukon läheisiään haudan lepoon. Marraskuussa 1888 Auroraa kohtasi suuri järkytys, kun Träskändan päärakennus kallisarvoisine taideteoksineen tuhoutui tulipalossa perustuksiaan myöten. Aurora ystävineen oli tulipalon aikana paikalla Träskändassa, joten hän joutui omin silmin todistamaan onnettomuutta. Kaksi vuotta myöhemmin elokuussa 1890 raivonnut kuuluisa hirmumyrsky, ”Augustistormen”  tuhosi kartanon puistoa pahasti.
Aurora ei katkeroitunut menetyksistä, vaan kirjoitti: ”Näen selvästi, että Jumala tahtoo irrottaa minut kaikesta maallisesta, ja minä ylistän hänen suurta rakkauttaan.”
Ikääntynyt Aurora ei kokenut tuhoutunutta Träskändaa enää kodikseen, vaan  myi sen vuonna 1895 sisarensa Emilie Musin-Pushkinin tyttärentyttärelle  Marie Törngrenille (o.s. Linder). Tulipalosta saaduilla vakuutusrahoilla Aurora perusti Träskändaan uuden koulun.
 
 
Aurora 90 -vuotispäivänään Hakasalmen huvilan edustalla 1898 (HKM)
Vanhuus valtiorouvana

Aurora Karamzinin 90 -vuotissyntymäpäivää juhlittiin näyttävästi 3. elokuuta 1898. Arvokkaimman huomionosoituksen hän sai keisari Nikolai II:lta, joka myönsi hänelle harvinaisen Valtiorouvan arvonimen. Aurora Karamzin kuoli toukokuun 13. päivänä 1902, lähes 94 vuoden iässä. Hänet saatettiin haudanlepoon arvovieraiden läsnä ollessa Helsingin vanhalla hautausmaalla toukokuun 17. päivänä 1902. Haudalle pystytettiin myöhemmin Ville Vallgrenin veistämä marmorinen muistomerkki, johon Auroran toiveesta kirjoitettiin ranskaksi 1. Korinttolaiskirjeen 13. luvun sanat.

"Quand je parlerais les langues des hommes et des anges, si je n’ai pas l’amour,
je ne suis plus qu’airain qui sonne ou cymbale qui retentit.”
Keisarillisissa piireissä liikkunut upporikas Aurora eli elämän, joka oli kuin ihmeellistä satua. Rikkaudet tai arvonimet eivät kuitenkaan tuoneet Auroralle onnea. Paljon surua ja suuria menetyksiä kokenut Aurora löysi elämälleen tarkoituksen hyväntekeväisyydestä ja pyyteettömästä lähimmäisten auttamisesta.  Aurora oli rohkea ja ennakkoluuloton edelläkävijä, jonka elämäntyötä Zachris Topelius ylisti sanoen: ”Paljon on niitä, jotka ovat mukana, mutta vain harvoja, jotka aloittavat.”
 
 
"Voiko kuolevainen saada kauniimpaa jälkimuistoa kuin tämän: hän oli köyhien apu, murheellisten lohdutus, nuorten tuki, vanhojen esimerkki ja maansa kunnia.”

Valtiopäivät ja Träskändan metsästysjuhla 1863
 
Träskändan kartanon historian loistelian tapahtuma olivat keisari Aleksanteri II:n vierailun kunniaksi järjestetyt juhlat syksyllä 1863.
 
Porvoon valtiopäivien 1809 jälkeen Suomea oli hallittu puoli vuosisataa keisarin ja senaatin antamilla asetuksilla. Yhtään lakia ei ollut säädetty, sillä valtiopäiviä, joilla perustuslain mukaan oli lainsäädäntövalta, ei ollut kutsuttu koolle kertaakaan. Uudistusmielinen keisari Aleksanteri II toteutti suomalaisten hartaan toiveen kutsuessaan koolle valtiopäivät, jotka hän saapui itse avaamaan Helsinkiin syksyllä 1863.  Taustalla oli myös kovalla kädellä Puolan kapinan murskanneen keisarin halu antaa huolestuneelle Euroopalle  esimerkki valtiosta, jota liberaali, suvaitseva monarkki hallitsee.
Valtiopäivät määrättiin pidettäväksi säännöllisin väliajoin. Valtiopäivien myötä myös paikallistason päätöksentekoa tehostettiin, ja luotiin kunnallinen itsehallinto. Perustettiin kuntakokouksia, joissa veronmaksukykyiset kuntalaiset päättivät kuntalaisia koskevista asioista. Kunnat alkoivat vähitellen kehittää erilaisia palveluita. Kansakouluja perustettiin, lääkäreitä ja kätilöitä palkattiin vastaperustettuihin kunnansairaaloihin, maanteitä kunnostettiin ja lainakirjastoja luotiin. Kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan.
Keisarin Suomen vierailu oli täsmällisesti suunniteltu ja tiukasti aikataulutettu. Virallisen ohjelman lisäksi keisarilliselle seurueelle järjestettiin Träskändassa metsästysjuhlien nimellä kulkeneet vertaansa vailla olleet pidot. Rikas ja ylhäinen sekä keisarillisen perheen henkilökohtaisesti tuntenut Aurora Karamzin oli luonteva emäntä loisteliaille juhlille. 
 
Juhlien valmistelut aloitettiin Auroran Pietarissa adjutanttina toimineen veljen Emil Stjernvall-Walleenin kehotuksesta salaisesti jo vuosi etukäteen.
 
R. Ekman: Valtiopäivien avajaiset (Ritarihuone, kuva: W. Brummer)

Keisarin kerrottiin ikävystyneen täysin tarkastuksissa ja virallisissa tilaisuuksissa. Träskändassa hänen piti saada rentoutua ja nauttia elämästään. Vain hienoin ja paras kelpasi. Pariisin Palais-Royalissa toimiva Chevet –yhtiö toimitti henkilökunnan, ruoan ja viinit. Tarjoiluun käytettiin Demidovien täyskultaista astiastoa.

Miellyttääkseen metsästyksestä pitänyttä keisaria Aurora tuotti laivalasteittain riistaeläimiä Saksasta, Virosta ja Liivinmaalta. Kaartin upseerit vartioivat puiston reunoilla, etteivät eläimet päässeet karkuun. Pienellä alueella oli 200 jänistä, 12 kettua, 15 kaurista ja 20 fasaania – lienee kaikkien aikojen Suomen ennätys riistatiheydessä!

Nautittuaan aamiaista seurue ryhtyi "metsästämään" kaartilaisten ympäröimiä eläimiä ja saalis oli ymmärrettävästi suuri. Paikalle, jossa keisari kaatoi saksanhirven istutettiin tammi, joka tunnetaan keisarin tammena.  
 
Metsästyksen jälkeen tarjotulle loisteliaalle lounaalle osallistuivat metsästysseurueen lisäksi kenraalikunta, senaattoreita, maamarsalkka ja valtiopäiväedustajia.

Levättyään ja vaihdettuaan asujaan parhaimpiinsa pukeutunut le beau monde nautti vertaansa vailla olevan päivällisen, jonka jälkeen tanssittiin  juhlia varten rakennetussa, kukin ja kasvein koristellussa peilisalissa. Kartanon puisto oli juhlavalaistu värilyhdyin  ja bengalintulin, illan päätteeksi nähtiin ennen kokemattoman upea ilotulitus.

Myös henkilökunta ja kuokkavieraat saivat nauttia runsaasta tarjoilusta. Kerrotaan, että keisarin poistuessa juhlista lähellä  puoltayötä Helsingin luotettavimmaksi sanottu hevoskuski oli niin juovuksissa, että  Alfons Walleenin oli istuttava kuskinpukille tätä tukemaan. 
 
Paluu kolmivaljakolla tapahtui sateisessa yössä soihduin valaistua tietä Tikkurilan asemalle ja sieltä keisarillisella junalla Helsinkiin, jonne saavuttiin vasta pikkutunneilla.
 

Aleksanteri II vierailua varten rakennettu G.T.P. Chiewitzin suunnittelema ”Keisarillinen latriini”.
 
Nikolai I (1796-1855) ”Euroopan santarmi”

Nikolai Pavlovits nousi valtaistuimelle vanhimman veljensä Aleksanteri I kuoleman jälkeen 1825. Hallituskautensa aluksi itsevaltiutta vastustaneiden upseerien dekabristikapinan kukistaneen Nikolai I hallituskauden mottona oli ”Ortodoksisuus, itsevaltius, kansallismielisyys.”  Nikolai I uskoi, että valtakunta oli säilytettävä vakaana ja Eurooppa muuttumattomana.

Suomen valtiopäivät eivät Nikolai I valtakaudella kokoontuneet kertaakaan. Suomalaiset kunnioittivat kuitenkin hallitsijaansa. Suomen vierailuilla kansa ihaili hallitsijan puolisoaan, saksalaissyntyistä keisarinna Aleksandra Fjodorovnaa ja lapsiaan kohtaan osoittamaa avointa kiintymystä.  Aikalaismielipide kuvasi häntä: ”Hänen majesteetillinen ryhtinsä, voimakas komentoäänensä ja läpitunkeva katseensa herätti naisissa ihastusta ja miehissä pelkoa.
Keisari Nikolai I (Georg Löwenstrenin kokoelma)
Le Grand Sancy

Avioituessaan Paul Demidovin kanssa Aurora sai huomenlahjaksi kuuluisan, maailman seitsemänneksi suurimman timantin (55,232 karaattia).
Pitkän ja vaiherikkaan historian omaavan timantin varhaisvaiheet ovat hämärän peitossa. Timanttiin liittyy monia tarinoita - totta ja tarua. Monet ovat myös uskoneet, että loistelias jalokivi on kirottu ja tuo kantajalleen onnettomuutta. 
Sancy tuotiin alkuperämaastaan Intiasta Konstantinopoliin, missä sen osti vuonna 1590  ranskalainen Nicolas Harlay de Sancy, Henri IV neuvonantaja ja finanssiministeri, jonka nimeä se edelleen kantaa. Legendan mukaan Harlayn palvelija, joka kuljetti timanttia Ranskaan, joutui rosvojen yllättämäksi. Harlay tiesi palvelijan uskolliseksi ja järjesti etsinnän, jossa palvelijan ruumis löytyi. Kävi ilmi että hän oli niellyt timantin, joka löytyi vatsalaukusta.
Vuonna 1606 kuningas Jaakko I osti timantin. ja upotutti sen Mirror of Great Britain –hattukoruun.  Jaakko I poika Kaarle I panttasi Sancyn Ranskaan ajauduttuaan henkilökohtaisiin talousvaikeuksiin.  Timantti päätyi ranskalaisen kardinaali Mazarinin haltuun, joka testamenttasi sen Ranskan kruunulle.
Vuonna 1722 Sancy upotettiin Ludvig XV  kruunajaiskruunuun ja myöhemmin hänen puolisonsa Marie Leczinskan kaulakoruun. Sancysta tuli osa Ranskan kruununjalokiviä. Ludvig XVI puoliso Marie Antoinette kantoi timanttia usein ja vaihtelevissa upotuksissa
Vallankumouksen kaaoksessa timannti vietiin maasta hämärissä olosuhteissa. Vuonna 1829 sen osti Aurora Stjernvallin tuleva appi, venäläinen Nikolai N. Demidov.
Timantin puolisoltaan huomenlahjaksi vuonna 1836 saanut Aurora Demidova antoi istuttaa sen uudelleen muodikkaaseen ja samalla Marie Leczinskan korua imitoineeseen rokokoo -tyyliin. Avioituessaan Andrei Karamzinin kanssa Aurora teetti timantista uuden, erittäin näyttävän korun. Koru herätti valtavasti huomiota aina kun Aurora esiintyi se kaulallaan ja kirjeenvaihdossaan Aurora kertoo, kuinka nautti huomiosta.  
Aurora joutui myymään timantin vuonna 1865 maksaakseen Paul -poikansa pelivelat. Myynti aiheutti suurta kohua. Aivan kivutonta aarteesta luopuminen ei ilmeisesti ollut, sillä Aurora teetti siitä muistoksi lasikopion. Myynti herätti kansainvälistä huomiota ja siitä kirjoitettiin mm. Englannin lehdissä. Myyntihinta oli nykyrahaksi muutettuna 1,2 ME.
Vuonna 1977 Banque de France ja Ranskan museovirasto ostivat Sancyn. Nykyään se on näytteillä  Louvren Gallerie d´Apollonin aarrekammiossa.  
 



 
 
 

 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti