Rälssistä rustholliin, säteristä puustelliin - kartanot, tilat, pihat ja puutarhat

Kautta vuosisatojen kartanoilla on ollut aivan erityistä merkitystä suomalaisessa kulttuurissa ja viehätysvoimaa suomalaisten mielissä.  Zachris Topelius totesi vuonna 1875 ilmestyneessä Maamme kirjassaan, että "Jokainen kartano on muistomerkki”.

 

Keskiajalta lähtien kartanot olivat yhteiskunnan ylimmän säädyn omistamia maatiloja. Omistajiensa vaurauden ja suorien ulkomaisten kontaktien vuoksi kartanot olivat merkittäviä edelläkävijöitä rakentamisessa, sisustamisessa, maanviljelyssä ja tapakulttuurissa.

 

Vuosisatojen ajan samalla paikalla sijainneet kartanot loivat maamme laajimmat kulttuuriympäristöt. Rakennuksineen, puistoineen sekä ihmiskohtaloineen ne ovat ainutlaatuinen ja arvokas todiste menneisyydestä, kehityksestä sekä arkkitehtuurin, tyylisuuntien ja tapojen muutoksista.   

 

Tänä päivänä moni espoolainenkin kartanomiljöö elää uutta kukoistustaan uudenlaisessa käytössä esimerkiksi golf- tai kurssikeskuksena. Asukkaille ne kertovat viehättävällä tavalla alueemme värikkäästä ja hienosta menneisyydestä. Moni kartano on aikojen saatossa myös kadonnut, mutta esimerkiksi Espoon vanhin rälssi, Gräsan kartano elää edelleen nimistössä. Myös nimet Säteri, Puustellinmäki sekä Rusthollarinkatu viittaavat vanhoihin merkkitiloihin ja niiden omistajiin. Rautatieasemastaan tunnettu Koivuhovi puolestaan on saanut nimensä Espooseenkin useita kartanopuistoja suunnitelleen maineikkaan puutarha-arkkitehdin Paul Olssonin Björkgård -nimisestä taimitarhasta.   

 

 Bodomin kartano järveltä nähtynä (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)   

 

Mikä on kartano?

Nykyajan ihmisten mielissä sanaan kartano liittyy usein erityistä hohdetta ja sitä käytetäänkin välillä aika huolettomasti; kartanomajoitus tai häät kartanolla kuulostavat toki hienolta ja vetovoimaiselta. Usein kartano myös mielletään yksittäiseksi rakennukseksi ja välillä kartano termi venytetään kuvaamaan mitä tahansa vähän suurempaa ja komeampaa rakennusta. Toisaalta monin paikoin puhutaan edelleen kartanolla käymisestä, kun ulkoillaan alueella, mistä ainakin päärakennus on jo aikoja sitten purettu.  

Onkin mahdotonta vastata yksiselitteisesti siihen, mikä on kartano ja termi voidaan ymmärtää monin eri tavoin.

 

Keskiajalta lähtien kartanoita muodostui tiloista, joille Ruotsin kuningas myönsi verovapauden   kiitoksena sitoutumisesta ylläpitämään ratsusotilasta. Järjestely suosi kuningasta, joka ei joutunut maksamaan ratsumiehistään rahassa sekä sotilaita varustaneita aatelisia, joilla oli yksinoikeus omistaa näitä säteritiloiksi sekä rälssi- eli allodiaalitiloiksi kutsuttuja kartanoita.

 

Säterien ja rälssien ohella oman ryhmänsä muodostivat kruunun omistamat sotilasvirkatalot eli puustellit, jotka toimivat sotaväen päällystön virka-asuntoina.  Rahvaan osuudeksi jäi usein sopeutua kartanon alustalaisena viljelemään ikiajoista heille kuuluneita maita.

 

Yleisen käsityksen mukaan kartano oli omavarainen yksinäistalo, joka ei liittynyt muiden talojen kanssa kylään ja missä "vietettiin säädynmukaista elämää". Kansan kuvauksissa kartano oli "yksinäistalo, jolla on vähintään viisi torppaa, viisikymmentä hehtaaria viljelymaata ja vähintään viisisataa hehtaaria metsää".

Backbyn kartano 1900 –l. alussa (EKM)

 

Säädynmukaista elämää ja viimeisimpiä uutuuksia

Vuosisatojen ajan kartanot olivat innovaatioiden lähteitä ja edelläkävijöitä etenkin maatalousasioissa ja tilanhoidossa. Kartanoissa vietetty "säädynmukainen elämä" ja asukkaiden kontaktit ulkomaille merkitsivät mahdollisuutta hankkia uusimpia keksintöjä ja seurata ajan henkeä arkkitehtuurissa, sisutuksessa ja puutarhanhoidossa.   

 

Kartanoiden päärakennuksia pyrittiin säännöllisesti uudistamaan niin, että ne  edustaisivat aikakautensa arkkitehtuurin viimeisimpiä uutuuksia ja muotivirtauksia. Päärakennukset pyrittiin rakentamaan kartanomiljöiden parhaalle ja näkyvimmälle paikalle, usein muita rakennuksia korkeammalle.

 

Päärakennusta ympäröi suuri joukko muita rakennuksia; väentupa ja leivintilat muodostivat kartanon miespihan, sivummalla sijaitsi talouspiha, johon kuuluivat navetta, tallit, vajat ja varastot. Yhdessä rakennukset muodostivat oman, kauas näkyvän kokonaisuuden.

 

Kartanon omavaraisuus synnytti ympärilleen yhdyskunnan, johon kuului kartanon omistajien lisäksi suuri määrä eri asemassa olevia työntekijöitä.  Työväen asunnot sijaitsivat  kartanon tuntumassa, torppareiden ja mäkitupalaisten vaatimattomat mökit syrjemmällä. 

Snettansin kartanoalue (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)   

1500-luvulta lähtien myös valtiovallan antamat määräykset ja velvoitteet vaikuttivat kartanoiden rakennuskannan kehittymiseen Suomen oloissa poikkeuksellisen loistokkaiksi. Kruunu nimittäin velvoitti kartanoiden aateliset omistajat rakentamaan säätynsä asemaa korostavalla, muusta ympäristöstä erottuvalla tavalla.

 

Satojen vuosien ajan kartanoiden omistaminen oli aatelisten yksinoikeus. 1700-luvulla varakkaat ruukkien omistajat alkoivat rakennuttaa omistamiinsa tehdaskyliin edustavia päärakennuksia, joita kutsuttiin myös kartanoiksi. 1800-luvun suurten yhteiskunnallisten muutosten ja luokkayhteiskunnan asteittaisin hajoamisen myötä mm. korkeassa asemassa olleet virkamiehet sekä varakkaat liikemiehet alkoivat rakennuttaa kartanoita.

 

1900-luvulla sääty-yhteiskunnasta tuli historiaa ja moni korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan päässyt tai vaurastunut tunsi halua korostaa asemaansa myös alkamalla kutsua hienoa huvilaansa tai komeaa talonpoikaistaloaan kartanoiksi. 

Bastvikin päärakennus,  (Kati Winterhalter)

Espoon kylät ja tilat

 

Espoon kylien vaiheista on tarkempaa tietoa vasta vuodesta 1540 lähtien, jolloin maamme tiloista alettiin verotusta varten maakirjaa pitää. Tiedetään kuitenkin, että Espoossa on viljelty peltoja jo viikinkiajan lopulla n. 1000-luvulla. 1200 -luvulta lähtien Ruotsista muuttaneet uudisasukkaat levittäytyivät jokia pitkin Espooseen. Ensimmäiset uudisasukkaat asettuivat asumaan ja viljelemään maata Gumbölenjoen ja Mankinjoen yhtymäkohtaan ja antoivat syntyneelle kylälleen nimeksi Espaby. Vuonna 1556 kuningas Kustaa Vaasa perusti samalle paikalle Kuninkaankartanon.

 

Keskiajalla Espoossa oli noin 70 kylätonttia. Mankinjoen varrelle perustetun Mankbyn kylän tontilla tehdyt kaivaukset todistavat  melko vauraasta ja edistyksellisestä elämästä.

 

 Mankbyn keskiaikainen kylä, pienoismallin yksityiskohta (EKM)

Espoon pitäjän lävitse ainakin 1300-luvun alusta lähtien kulkeneella Kuninkaantiellä eli Suurella Rantatiellä oli suuri merkitys Espoon kehitykselle ja rakennuspaikkojen valinnalle. Hyvät kulkuyhteydet vesireittien sekä niitä myötäilleen Kuninkaantien varrella olivat tärkeä edellytys kartanoiden ja tilojen syntymiselle ja menestymiselle. 1540 -luvulta alkaen pidetyt maakirjat todistavat Espoon kylien olleen silloin jo varsin kehittyneitä. Kuninkaantien läheisyyteen syntyneet kartanot ympäristöineen hallitsivat Espoon maisemaa vuosisatojen ajan.

 

Espoon kylät voidaan jakaa vanhimpiin emä- eli kantakyliin sekä niistä myöhemmin irtautuneisiin tytärkyliin. Raaseporin lääniin kuulunut Espoon pitäjä jaettiin verotuksellisista syistä veroalueisiin, joita kutsuttiin boleiksi. Bolit nimettiin emäkylien mukaan Esbobyn, Köklaxin, Finnåvikin, Bembölen, Gumbölen ja Gräsan boleiksi. Keskiajan lopulla Espoossa arvioidaan asuneen noin 2000 henkeä.

 

Espoon vanhin rälssi, Gräsan kartano oli olemassa jo 1400-luvulla. Espoonkartano puolestaan perustettiin kuninkaankartanoksi 1500-luvun puolivälissä. Ruotsin suuravaltakaudella 1600-luvulla hallitsijat palkitsivat sodissa kunnostautuneita ja muuten kuuliaisia alamaisiaan "uskollisesta palvelusta kuninkaalle ja valtakunnalle” lahjoittamalla näille kruununtiloja. Espooseenkin syntyi silloin useita rälssitiloja, mm. Albergan kartano. Suurvalta-aseman ja sen myötä myös taloudellisen vaurauden heikennyttyä kruunu joutui niin kutsutussa reduktiossa ottamaan takaisin antamiaan lahjoituksia. Espoon kaikki lahjoitustilat muutettiin vuonna 1681 säteritiloiksi, joilla oli velvollisuus varustaa ratsusotilas kuninkaan armeijaan.

 

Gräsan vanha päärakennus (EKM) 

1700-luvun Espoossa ainoastaan vanhoja rälssitiloja voitiin nimittää kartanoiksi. 1700-luvun puolivälistä lähtien vanhoihin ratsutiloihin alettiin liittää ympäröiviä talonpoikaistaloja, jolloin syntyi suuria ja merkittäviä herraskartanoita.

1800-luku oli monella tavalla kartanoiden todellista kukoistusaikaa. Helsingin nopea kasvu ja vaurastuminen pääkaupungiksi kohoamisen myötä vaikutti suuresti kartanoiden kehittymiseen myös Espoossa.  Helsinkiin muutti paljon virkamiehiä, yliopiston henkilökuntaa, liikemiehiä ja muuta varakasta väkeä, jotka halusivat sijoittaa maaomaisuuteen.  Yläluokan parissa tuli myös muotiin viettää kesä poissa kaupungista, mikä sai monet ostamaan kartanoita ja maatiloja Espoosta maaseudun rauhasta. Vanha erottelu herraskartanoiden ja maatilojen välillä alkoi hämärtyä, eivätkä kartanot enää olleet aatelisten yksityisoikeus.

 

1900-luvun alkupuolelle saakka kartanot olivat maatalouden suurtuottajia niin Espoossa kuin muuallakin Suomessa. 1900-luvun suuret yhteiskunnalliset muutokset mullistivat myös kartanoiden elämän.  Sotien jälkeen 1940-luvulla toimeenpantu maanjako velvoitti kartanoita luovuttamaan suuriakin maa-alueita siirtolaisten asuttamista varten. Koko maata ravistellut nopea muutos maatalousvaltaisesta teolliseksi ja edelleen tietoyhteiskunnaksi tapahtui Espoossa muuta maata nopeammin ja tehokkaammin. Espoo muuttui maatalouspitäjästä korkean teknologian keskukseksi alle 50 vuodessa, mikä muutti myös kartanoiden aseman täydellisesti.

 

Nykyään vain harva espoolaiskartano harjoittaa maanviljelyä tai karjataloutta. Sotien jälkeen monet espoolaiset kartanonomistajat myivät maansa joko julkiselle tai yksityiselle sektorille kipeästi kaivatuksi rakennusmaaksi. Kartanoiden viljelysmaille nousi kerrostalolähiöitä ja kauppakeskuksia, tai maat joutuivat alati leviävän tieverkoston alle. Yksinäisinä muistomerkkeinä seisovissa päärakennuksissa on nykyisin esimerkiksi ravintoloita ja kokoustiloja. Espoon kartanoista moni on edelleen myös yksityisomistuksessa ja yksityisasuntoina. Osa Espoon kartanoista on julkisen sektorin omistuksessa. Esimerkiksi maineikkaan Gumbölen kartanon alakerta palvelee kaupungin edustustilana ja yläkerta on kunnostettu kaupunginjohtajan virka-asunnoksi.

 

 Gumböken kartanon päärakennus (Matti Huuhka/Kartanoita ja huviloita Keski-Espoossa)  

Piha-alueet ja puutarhat

Edustava ja ajanhengen mukainen kartanopuisto koriste- sekä hyötypuutarhoineen oli tärkeä osa kartanoiden miljöötä. Kansan silmissä juuri upeat puistot ja puistokujat näkyvimmin erottivat herraskartanot niitä ympäröivistä talonpoikaiskylistä.

 

Eräiden tulkintojen mukaan kartanoihin johtaneiden pitkien puistokujien istuttamisen taustalla oli kartanonomistajien halu korostaa herrasväen ja rahvaan välistä etäisyyttä. Herraskartanoa lähestyttiin kujaa pitkin etäältä ja kunnioittavasti. Pyrkimys rakentaa kartanon päärakennus muuta ympäristöä korkeammalle paikalle korosti tätä vaikutelmaa.

Puistot käytävineen, vesiaiheineen, siltoineen, näköalapaikkoineen, huvimajoineen ja muistomerkkeineen olivat kartanoiden loisteliaiden sisätilojen jatke ulkoilmassa. Herraskartanoiden puistot muodostivat erityisen, arjen yläpuolella olevan eksoottisen maailmansa. Puistot ovat vuosisatojen ajan innoittaneet taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoita. Ne ovat olleet myös elokuvien suosituimpia miljöitä.   

 Träskändan pergola (Meidän Suomi/Leena Markkanen)

 

Puutarhojen ulkoasua uudistettiin säännöllisesti kulloinkin vallitsevien tyyli-ihanteiden mukaisesti. Kartanoiden omistajat myös kilpailivat keskenään mahdollisimman näyttävistä ja ajanhengen mukaisista puutarhoista ja piha-alueista. 1700-luvulla puutarhan tehtävänä oli kuninkaan määräysten mukaisesti osoittaa omistajansa "pyrkimystä säädyn mukaiseen elämään".  Espoon ensimmäisiä kartanonpuistoja oli vara-amiraali Carl Tersmedenin 1700 -luvun puolivälissä Albergan kartanolle rakennuttama ranskalaisten ihanteiden mukainen muotopuutarha. Träskändan  kartanoa 1700 -luvun lopulla isännöinyt C.N af Klercker rakennutti vastaavanlaisen symmetrisen muotopuutarhan Träskändaan, Glimsinjoen varteen.

 

Myöhemmin muodissa oli esimerkiksi  jäykän symmetrisyyden korvannut englantilainen maisemapuutarha, missä ajatuksena oli korostaa "luonnon omia muotoja", epäsymmetriaa ja kaarevia linjoja. Aurora Karamzin rakennutti Träskändaan tällaisen englantilaisen puutarhan Ranskassa koulutettujen puutarhurien ammattitaitoa hyväksikäyttäen.

1900-luvun alussa Suomen kuuluisimpia ja suosituimpia puutarha-arkkitehtejä oli Kauniaisissa asunut Paul Olsson. Olsson kouluttautui puutarha-arkkitehdiksi Saksassa, Köstritzin Yleisessä puutarhaopistossa.

 

 Paul Olssonin suunnittelema Snettansin kartanon puutarha (Anita Nykänen: Bodomijävi – tarinat elävät kuvissa)   

Vuosina 1910-1930 Olsson laati peräti 100 kartanopuistosuunnitelmaa, etupäässä Etelä-Suomeen. Paul Olsson yhdessä niinikään Saksan Köstritzissä puutarha-arkkitehdiksi opiskelleen Bengt Schalinin kanssa vakiinnutti maahamme uuden, arkkitehtonisen puutarhatyylin, joka otti esikuvansa 1500-luvun renessanssipuutarhojen  suorista käytävistä ja pitkistä keskeisperspektiiveistä. Erityistä huomiota kiinnitettiin näyttävien kukkaistutusten, kuten ruusuryhmien, luomaan väriloistoon.  Espoossa Paul Olsson suunnitteli mm. Ramsayn suvun toimeksiannosta Espoonkartanon puutarhan sekä Adolf ja Marie Törngrenin omistukseen tulleen Träskändan puiston uudistamisen. Bengt Schalinin käsialaa ovat Bodominjärven rannalla sijaitsevan Villa Dalbyn kuuluisa puutarha sekä Backbyn kartanon (nykyinen Kaisankoti) osittain toteutumatta jäänyt loistelias puistosuunnitelma. 

Vuonna 1920 Paul Olsson perusti puutarha-arkkitehtitoimiston ja Björkgård-nimisen taimitarhan Espoon ja Kauniaisten rajalle Bredantielle. Laajimmillaan Olssonin viljelmät valtasivat yli 30 hehtaaria ja yritys työllisti lähes 200 henkilöä.  Olssonin taimitarhan nimi elää Espoon puolella sijaitsevien Koivuhovin asuinalueen ja rautatieaseman nimessä.

 Björkgård, Paul Olssonin tila Espoon ja Kauniaisten rajalla (Kauniaisten paikallishistoriallinen arkisto)

 

Kartanoromantiikka Espoon nimistössä

 

Leppävaarassa, Albergan kartanon liepeillä sijaitseva Säteri ja siihen liittyvä Säterinmetsä ovat 2000 -luvun alussa nousseita asuinalueita, jotka ovat saaneet nimensä Albergan säteritilasta.

Niinikään Leppävaaran alueeseen kuuluva Puustellinmäki muistuttaa alueella sijainneesta sotilasvirkatalosta eli puustellista.    ´

 

Länsiväylän kupeessa, lähellä Suomenojan jätevesiallasta sijaitsevan Rusthollarinkadun nimi kertoo rustholleista, talonpoikaisomistuksessa olleista tiloista, jotka saivat  verohelpotuksia ratsumiehen ylläpitovelvollisuutta vastaan. Rusthollin omistajaa, ratsutilallista kutsuttiin rusthollariksi. 

 

Suomen maineikkaimpiin puutarha-arkkitehteihin kuuluneelle Paul Olssonille päätettiin vuonna 1988 antaa oma nimikkopuisto Espoon Ymmerstassa, Olssonin vanhojen taimitarhojen ja asuinpaikan vieressä. Nimi Paul Olssonin puisto ei ole kuitenkaan vakiintunut, eikä suunnitelma rakentaa puiston laidalle Olssoninkujaksi nimettävä katu toteutunut.

Olssonista ja hänen Björkgård-nimisestä Espoon ja Kauniaisten rajalla sijainneesta taimitarhastaan muistuttaa kuitenkin nimi Koivuhovi.

Espoon vanhimman rälssin Gräsan kartanon  viimeisin, 1900 -luvun alussa valmistunut, päärakennus purettiin 1981 Olarin kirkon tieltä. Jäljellä on enää hiukan kivijalkaa sekä vanha kivinavetta. Gräsan muisto elää kuitenkin alueen nimistössä: Gräsantulli, -portti ja –törmä.

 Espoonkartano (Matti Huuhka/Kartanoita ja huviloita Keski-Espoossa)





Villa Rulludd -  Kuuden sukupolven kesäparatiisi

Merenrannalla, vehreässä niemessä sijaitseva Villa Rulludd on Espoon ensimmäisiä kesänviettopaikaksi rakennettuja huviloita. Useassa eri vaiheessa vuosien 1873 – 1908 välillä rakennettu huvila oli yli sadan vuoden ajan Kihlmanin kulttuurisuvun kesäparatiisi ja kuusi sukupolvea Kihlmaneja ehti viettää kesiään huvilalla kunnes se vuonna 1980 siirtyi  Espoon kaupungin omistukseen. Rakennuslailla suojeltu huvila ja sinne rakennettu huvilamuseo sekä huvilaa ympäröivä puistoalue kertovat  ainutlaatuisella tavalla menneiden aikojen huvilakulttuurista ja henkivät porvariston hillittyä charmia. 

Villa Rulludd nykyasussaan (Espoon kaupunginmuseo)

 

Nykyään Villa Rulluddina tunnettu, vuonna 1873 valmistunut puuhuvila oli valmistumisestaan lähtien Kihlmanin suvun kesäpaikka.  Tunnettu valtiopäivä-, liike-, pappis- ja koulumies Alfred Kihlman osti sen vuonna 1873.    

Ennen Rulluddennin hankintaa Kihlmanin perhe oli monien muiden Helsingin säätyläisperheiden tapaan viettänyt kesiään maaseudulta vuokraamillaan tiloilla, joka vuosi eri paikassa.

Perhe etsi kuitenkin pysyvää, säätyläisperheelle sopivaa kesänviettopaikkaa ja vuonna 1873 Alfred Kihlman osti tätä tarkoitusta varten Espoon rannikolla sijaitsevan Rulluddenin tilan ja sillä sijainneen rakenteilla olleen puuhuvilan. Alue oli jo aiemmin tullut perheelle tutuksi ja mieluisaksi, sillä moni perheen tuttava ja sukulainen oli viettänyt kesiään lähistöllä, mm. Finnån kartanossa. 

Huvila meren rannalla

Rulluddenin nimi löytyy jo 1700 -luvun asiakirjoista. Niemellä lastattiin  Viaporiin ja Helsinkiin matkanneisiin aluksiin puutavaraa, kalaa sekä kalkkia lähinnä armeijan tarpeisiin. Niemen nimi tulee tiettävästi lastauspaikasta ja tavasta, jolla tukkeja siirrettiin aluksiin.

 

Vuonna 1872 puuseppä Johan Johansson osti Frisansin kartanon maihin kuuluneen Rulluddenin niemen Frisansin isännältä Carl Bäckströmiltäja ja ryhtyi rakentamaan sille puuhuvilaa. Puuseppä Johanssonin tarkoituksena oli ilmeisesti tehdä voittoa rakennuttamalla tontille huvila ja myymällä se uudelle ostajalle hyvällä voitolla.  Jo vuoden kuluttua tontin siirtymisestä Johanssonin omistukseen hän myikin niemen ja vielä keskeneräisen huvilan Alfred Kihlmanille. Kaupanehtoihin kuului huvilan rakentaminen valmiiksi, minkä puuseppä Johansson toteuttikin rivakasti. Kihlmanin perhe pääsi viettämään lomaansa uudella Talvihuvilaksi (Vintervillan) nimetyllä huvilallaan jo kesällä 1873.

Kihlmanien ostaessa Rulluddenin niemen alue oli luonnontilaista metsää, jonka keskelle alunperin varsin pieni ja vaatimaton huvila valmistui.

 

Rulludden 1870 -luvulla (Espoon kaupunginmuseo)

 

Alfred Kihlman ihaili koskemataonta, villiä luontoa. Asetuttuaan perheineen Rulluddeniin hän kirjoitti sukulaisilleen: "Olemme ensimmäiset ihmiset, jotka ovat tunkeutuneet tähän pyhäkköön."  

Pikkuhiljaa sekä huvilarakennusta että sen ympäristöä muokattiin. Vuosien mittaan  rakennus muuttui huvilamaisemmaksi ja siihen rakennettiin mm. markiisikatoksen suojaama kuisti.  Sankan metsän peittämää ympäristöä muokattiin puutarhamaisemmaksi.

Perheenjäsenet ovat muistelleet, että "Alfred-papan" mielestä perheen tuli hoitaa kaikki kotityöt itse sekä taloudellisuuden että kasvatuksen vuoksi. Muistelusten mukaan Alfred Kihlman itse oli kuitenkin hyvin epäkäytännöllinen, eikä ruumiillinen työ kiinnostanut häntä lainkaan. Sen sijaan Hilda -rouva sekä perheen vanhimmat pojat Oswald ja Lorentzo olivat ahkeria ja taitavia työihmisiä ja puutarhanhoitajia. Lorentzo kirjoitti myöhemmin: "Mitä enemmän Oswald ja minä teimme töitä torppamme vuoksi, sitä rakkaammaksi se meille tuli." 

 Vintervillanin markiisikatoksinen veranta (Espoon kaupunginmuseo)

Päijännehuvila - Lorentzo ja Ida Kihlmanin kesäkoti

Lakimieheksi valmistunut Lorentzo Kihlman eteni urallaan prokuraattoriksi ja asettui perheineen Helsinkiin. Lapsuuden kesäparatiisi Rulludden oli Lorentzolle läpi elämän rakas ja vuonna 1893 hän rakennutti Talvihuvilan viereen perheelleen, Ida -vaimolleen ja neljälle lapselleen,  oman kesähuvilan.

Lorentzo ja Ida Kihlmanin huvila edusti uudenlaista rakennus- ja ajattelutapaa. Se oli lautarakenteinen ja ainoastaan kesäkäyttöön tarkoitettu. Huvila sijoitettiin luonnonyhteyteen, aivan  rannan tuntumaan ja siitä aukesivat suuret ikkunat merelle. Huvila edusti kesäasumisessa muotiin tullutta "sveitsiläistyyliä", jota pidettiin maaseudulle sopivana, luonnollisena ja yksinkertaisena tyylinä. Huvilaan lisättiin jugend-tyylinen tornimainen lisäsiipi vuonna 1901.

Rulluddenin uutta huvilaa kutsuttiin Päijänne-huvilaksi (Päijännestugan) sekä Kesähuvilaksi (Sommarvillan) vastakohtana hirsirakenteiselle Talvihuvilalle (Vintervillan), joka oli talvilämmitettävä.

Päijännehuvila  (Espoon kaupunginmuseo)

 

Rulluddenin kaksi huvilaa liitettiin suurella kuistilla yhdeksi kokonaisuudeksi 1900-luvun alussa arkkitehti Hjalmar Åbergin suunnitelman mukaisesti. Samassa yhteydessä vanhaan Talvihuvilaan rakennettiin toinen kerros ja mansardikatto. 

 Lorentzon kerrotaan rakennuttaneen huvilat yhdistänyt veranta,  Stora Verandan, jotta ”isoäiti Hilda pääsisi jalkojaan kasteisessa ruohossa palelluttamatta Päijänne-huvilaan sanomaan hyvää yötä lapsenlapsilleen”.

Alfred Kihlman kuoli vuona 1904 ja Hilda 1907. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Lorentzo Kihlman perheineen isännöi kunnostettua ja laajennettua Talvihuvilaa. Rulludden oli paitsi Lorentzon perheen myös muun suvun kesänviettopaikka.    

Lorentzon naimattomina ja lapsettomina pysyneet tyttäret Agnes ja Margit olivat oleellinen osa Rulluddenin elämää vuosikymmenten ajan.

Lorentzo Kihlmanin pojantytär Agneta Bruun (o.s. Kihlman) on muistellut isänsä Bertelin sisaria lempeästi: "Angi-täti ja Maggi -täti olivat aina Rulluddenissa ja aina läsnä. Vastasilitetyissä pumpulimekoissaan ja kangaskengissään, jotka liidutettiin valkoisiksi he siistivät ja poimivat kukkia penkeissään...He lukivat satuja ja seikkailukirjoja meille lapsille loputtoman kärsivällisesti. Sade ropisi ison verannan kattoon, mutta me hiivimme Jetro Juggensin kanssa Kentuckyn erämaissa tai piilouduimme pyöreäpäiltä Uuden metsän lasten kanssa. Maggi-täti oli lastentarhanopettaja ja Angi-täti piirustuksenopettaja."

90 -vuotiaaksi elänyt  Agnes "Angi" Kihlman vietti Rulluddenissa kaikki elämänsä kesät. Agnes piirsi ja maalasi lukuisia lumoavia kuvia niin Rulluddenin puutarhoista kuin sisätiloistakin. Töihinsä Agnes Kihlman tallensi ainutlaatuisella tavalla menneiden aikojen huvilaelämää, sisustus- ja pukeutumistyylejä sekä asukkaiden arkea ja juhlaa.

 

Stora Verandan -kuisti, Agnes Kihlmanin akvarelli 1912 (Espoon kaupunginmuseo)

Huvilan isäntä Lorentzo Kihlman vietti myös loma-aikanaan hyvin säntillistä ja säännöllistä elämää. Hänen lapsenlapsensa ovat muistelleet, että isoisä söi lounasta joka päivä kello 12.30. Sen jälkeen oli isoisän iltapäivälevon aika, eikä huvilalla tai sen läheisyydessä saanut pitää meteliä. Kello kolme iltapäivällä levännyt isoisä käveli päättäväisesti laivalaiturille ja kävi uimassa.

Lorentzo Kihlman itse nautti täysin rinnoin elämästä sukuhuvilalla. Hän kirjoitti: "Mitä iloa ja nautintoa oleskelu täällä onkaan merkinnyt, ensin vanhempieni kodissa ja sitten oman perheen helmoissa!"  

Perheen esikoispoika Oswald jäi aikuistuttuaan myös viettämään kesiään Rulluddeniniin. Perustettuaan oman perheen hän rakennutti Rulluddenista lohkotulle tontille oman huvilansa, Marjarannan. Vuonna 1903 valmistuneen huvilan suunnitteli tiettävästi Lars Sonck.

Höyrylaiva kuljetti omalle laiturille

 

Kihlmanien asetuttua huvilalleen 1870-luvulla matka Helsingistä Espoon Rulluddeniin oli teitä pitkin pitkä ja hankala. Vasta Jorvaksentien (nykyisen Länsiväylän edeltäjän) valmistuminen 1930-luvun lopulla toi maantieyhteyden, joka lyhensi ja nopeutti huomattavasti matkaa. Kihlmanit siirtyivätkin Helsingin Korkeavuorenkadulta kesänviettoon Espooseen aluksi siipiratasaluksella ja sittemmin höyrylaivalla.

 

Kihlmanit rakennuttivat huvilalleen oman laivalaiturin, missä höyrylaivat säännöllisesti pysähtyivät. Rulluddeniin höyrylaivalaituri oli värikkäin lipuin koristeltu komea rakennelma, jonka päässä oli punaiseksi maalattu puinen uimahuone.

 

Ennen Rulluddenin oman laivalaiturin valmistumista käytettiin läheisen Granholmenin saaren laituria, josta matkustajat ja tavarat kuljetettiin soutuveneellä Rulluddeniin.

Oma laituri oli tarpeen, sillä välillä lastina oli hyvinkin painavaa tavaraa. Esimerkiksi Lorentzon mentyä naimisiin, kuljetettiin tuoreen Ida -vaimon iloksi huvilalle piano.

Lorenzo Kihlman muisteli myöhemmin riemua, jota koki kouluvuoden päätyttyä saapuessaan höyrylaivan kyyditsemänä kesäparatiisiin "Miten myrskyävin ilon- ja vapaudentuntein juoksinkaan höyrylaivalaiturilta."

Alfred Kihlman oli usein nähty ja kuuluisa, joskaan ei kovin täsmällinen laivamatkustaja. Aikalaisten muistelusten mukaan Kihlmanin suvun patriarkka myöhästyi usein laivan lähdöstä, jolloin  laiva jäi selälle odottelemaan ja Rulluddenin nuori palveluspoika lähti soutuveneellä tuomaan huvilanomistajaa  kyytiin. Ja kun herra oli kiivennyt laivaan, läksytti kapteeni ankarasti - palvelijapoika -raukan.

Eksoottiset puutarhat ja satoisat kasvimaat

 

Rulluddenin huvilakokonaisuuteen kuului olennaisena osana  hieno kukkapuutarha, kasvimaa sekä puisto, jonka erikoisuutena oli kalliopuutarha. Ne olivat ennen kaikkea Alfred Kihlmanin vanhimpien poikien Lorenzon ja Oswaldin vuosikymmeniä kestäneen ahkeran työn tulosta.

Perheen asettuessa huvilalleoli  alue luonnontilaista metsää. Jean-Jacques Rousseaun hengessä Alfred Kihlman ihaili koskematonta, puhdasta ja "villiä" luontoa. Vähitellen ympäristöä kuitenkin muokattiin ja jo toisena Rulluddissa vietettynä kesänä 1874 oli huvilan ympäristöön perustettu sekä kukkapenkkejä että hyötypuutarha.

Kaikki perheen neljä poikaa saivat oman viljelyspalstan. Palstoilla viljeltiin sekä hyötykasveja että yksivuotisia leikkokukkia, joita käytettiin juhlapäivien taidokkaisiin kukka-asetelmiin. Oman työn ja fyysisen ahkeroinnin merkitystä korostanut Alfred Kihlman halusi mitä ilmeisimmin näin myös kasvattaa ja karaista lapsiaan.

Kasvit ja puutarhanhoito olivat erityisesti kahden vanhimman pojan, Oswaldin ja Lorentzon elämänmittainen intohimo. Oswald Kihlmanista tuli arvostettu kasvitieteen professori ja ulkomailla tunnettu botanisti. Lorentzo teki elämäntyönsä lakimiehenä, korkeimman oikeuden jäsenenä ja diplomaattina, mutta myös hän säilytti kiinnostuksen kasveihin ja puutarhanhoitoon.  

Oswald Kihlman kokeili omalla palstallaan, nk. Oswaldin haassa, lukuisten ulkomailta tuomiensa tai kirjeenvaihdossa saamiensa eksoottisten siementen menestymistä Rulluddenin karuissa oloissa. Aikuisiällä Oswald teki pitkiä matkoja Pohjois-Venäjälle ja Siperiaan, mistä hän toi Rulluddeniin paljon eksoottisia puita ja pensaita.  

Oswaldin muutettua omalle huvilalleen  Marjarantaan Rulluddenin puutarhaa hoiti väsymättä Lorentzo Kihlman.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Lorentzo perusti läheiselle Prästberget -nimiselle kalliolle (nykyiselle Rullavuorelle) kalliopuutarhan. Suku on muistellut  kalliopuiston syntyneen, jotta vältyttäisiin ensimmäisen maailmansodan aikaisilta linnoitustöiltä. Silloin korkeiden kohtien metsiä määrättiin kaadettavaksi, mutta puistot jätettiin rauhaan. Kalliolle rakennettujen istutusten ja puistokäytävien ansiosta alue säästyikin hakkuilta ja linnoitustöiltä.

 

Kalliopuutarha: havupuita, kaktuksia ja agaveja (Espoon kaupunginmuseo)

Jo ennen kalliopuutarhan perustamista oli Oswald istuttanut kallioille Venäjän matkoiltaan tuomiaan harvinaisia sammaleita. Lorentzo istutti alueelle yli sata erilaista puuta, pensasta ja kasvia; rhododendroneita, kääpiömäntyjä, pähkinäpensaita, hevoskastanjoita, köynnöskasveja sekä saniaisia. Lorentzo rakennutti kalliolle myös kävelyreitin, viihtyisine levähdyspaikkoineen. Kesäkuukausina Lorentzo toi metsäpuistoon myös kaktuksia ja muita  eksoottisia kasveja, jotka loivat mäntyjen peittämälle kalliolle omintakeista tunnelmaa. Puiston eri kohteille annettiin eksoottisia nimiä, kuten Thermopylain sola. Rulluddenissa lukuisia kesiä viettänyt Lorentzo Kihlamnin lapsenlapsi Agneta Bruun on muistellut, kuinka isoisä huhki puutarhassaan aamusta iltaan, ja kuinka huvilalla 1930-luvulla vieraillut Oswald -setä riemuitsi löydettyään kalliopuutarhasta elossa sammaleen, jonka hän oli tuonut kaukaa Venäjältä 1800-luvun lopulla.

Prästberget -kukkulalle oli jo ennen kalliopuutarhan perustamista, vuoden 1910 kieppeillä, rakennettu puinen näkötorni. Agneta Bruunin kertoman mukaan tornista saattoi kirkkaalla säällä nähdä Tallinnan tornien heijastuvan ylösalaisin meressä. Näkötorni rojahti kasaan 1950-luvulla.

Vuosikymmenten saatossa Rulluddeniin muodostui harvinainen ja monipuolinen kasvimaailma, joka oli yhdistelmä maailmalta tuotuja eksoottisia kasveja sekä paikalla luonnostaan kasvaneita lajeja. Lorenzo Kihlmanin luettelon mukaan Rulluddenissa kasvoi 1930 -luvun lopulla yli 350 erilaista kasvia.

Puutarhanhoito loppui toisen maailmansodan jälkeen, kun Lorentzo Kihlman  vuonna 1949 kuoli eikä rakennuksia ja laajaa puutarhaa hoitanutta palveluskuntaa enää ollut.

Agneta Bruun on kertonut suvun myyneen huvilan maineen Espoon kaupungille "sillä ehdolla ja hinnalla, että se jää puistoalueeksi." Agneta Bruunin mukaan puutarhassa ei ole vanhasta loistosta paljoakaan jäljellä. Jotkut nykypäiviin säilyneet eksoottiset kasvit muistuttavat kuitenkin edelleen menneiden vuosisatojen huolella hoidetusta ja monipuolisesta puutarhasta ja puistokäytävätkin erottuvat kalliomaisemasta.  

2000 -luvun alkupuolella alueen asukkaita kuohuttivat kaupungin suunnitelmat rakentaa Rullavuoren kallioille pientaloalue. Asukkaat nousivat kuitenkin vastarintaan ja perustivat aktiivisen Pelastakaa Rullavuori! -liikkeen. Tällä hetkellä alueen säilyminen rakentamattomana puistoalueena näyttää melko turvatulta.  Kallioille on suunniteltu mm. rhododendronpuistoa.  

Idylli särkyy

Kihlmanin perheen jäsenet ovat Alfred Kihlmanista lähtien olleet merkittäviä sivistys-, koulutus-, kulttuuri- ja talousvaikuttajia. Perhe oli tunnettu ja arvostettu ja sen sukupolvet yhdistänyttä kesänviettoa luonnon helmassa,  hienostuneet tavat ja eleganssi säilyttäen ihailtiin ja kadehdittiin.

Perheen tuttavapiiriin ja Rulluddenin kesävieraisiin kuulunut Alma Söderhjelm, Suomen ensimmäinen naisprofessori, kuvasi Kihlmanin perhe-elämää ihannoiden: "Onnen perhe, joka antoi vaikutelman, että sitä evät koskaan huolet kohtaisi tai surut painaisi ja jonka ei koskaan tarvitsisi murehtia raskaita tai monimutkaisia asioita."

Teehetki omenapuutarhassa 1910 -luvulla  (Espoon kaupunginmuseo)

Lapsille Villa Rulludd oli onnellisten kesien paratiisi. Agneta Bruun muistelee:  "Koskaan meillä ei ollut siellä tylsää. Saavuimme aina kesän alussa ja lähdimme pois vasta, kun koulut alkoivat. Otimme aurinkoa, uimme, soudimme, retkeilimme lähisaarissa, leikimme."  

Koko suuri perhe kokoontui usein puutarhaan pelaamaan krokettia, ja myös olympialaiset kuuluivat kesäohjelmaan. Kesäpäivien ajankuluksi harrastettiin myös taiteita, ääneen lukemista sekä musisointia. Piano kuului huvilan varustukseen. Kesien suuri ja odotettu tapahtuma oli heinäkuussa suuren suvun kesken vietetty Idan ja Lorentzon hääpäivä juhlapäivällisineen.

Rulluddenin ja Kihlamanin perheen idylli ei kuitenkaan kestänyt. Suhtautuminen vuosisadan vaihteen suuriin poliittisiin kysymyksiin, kielikiistaan sekä sortokauteen, rikkoi aiemmin niin läheisen perheen välit täydellisesti ja osin pysyvästi.

Perheen patriarkka Alfred oli nuoruudestaan lähtien tuntenut sympatiaa suomenkielisiä ja -mielisiä kohtaan. Alfred ja Hilda Kihlmanin vanhimmasta pojasta Oswaldista tuli jyrkkä fennomaani. Hän suomensi nimensä Kairamoksi ja toimi suomalaisen puolueen kansanedustajana.

Lorentzo -veli oli maltillinen ruotsinmielinen ja yritti erimielisyyksistä huolimatta ymmärtää myös isoveljeään. Perheen kahta nuorimmaista poikaa Henrikiä ja Lennartia on kuvattu fanaattisiksi svekomaaneiksi. Oswald rikkoi välinsä perheensä kanssa ja myi Rulluddin naapurissa sijainneen Marjarannan tilansa.

Veljesten välit kärjistyivät entisestään sortokaudella, jolloin suhtautuminen Venäjään ja venäläistämistoimenpiteisiin jakoi perhettä. Suvun muistelusten mukaan tilanne oli niin kärjistynyt, etteivät perheenjäsenet kadulla kohdatessaan edes tervehtineet toisiaan. Veljekset tekivät sovinnon 1920 -luvun lopulla.   

1930 -luku oli jälleen iloista ja huoletonta yhdessäolon aikaa. Sotavuodet muuttivat kuitenkin Rulluddenin elämän pysyvästi. Huolettomuus ja ylenpalttinen hyvinvointi olivat ohitse ja perheen oli keskityttävä selviytymiseen. Huvilalla tärkeintä oli viljellä, kerätä ja tuottaa ruokaa suuren perheen tarpeisiin.

Sotien jälkeen paluuta  menneiden aikojen huvilaelämään ei enää ollut. . Agneta Bruun on todennut: "Porvaristo ei enää voinut ylläpitää sotaa edeltävää elämäntyyliä. Sehän perustui näiden uskollisten ahkerien Fiinojen, Sannojen, Mimmien, Editien, Sohvien ja Elsojen hahmoihin, jotka aikojen kuluessa olivat hallinneet keittiöitä ja ruokakomeroita, lastenkamareita ja keittiöpuutarhoja. Lisäksi oli vielä huvilavahti vaimoineen sekä puutarha-apulainen ja apumies."

 

Villa Rulluddin palvelijanhuone (Espoon kaupunginmuseo)

Villa Rulludd  säilyi kuitenkin Kihlmanin perheen kesänviettopaikkana aina vuoteen 1980 asti ja kuusi sukupolvea Kihlmaneja ehti vietti siellä kesiään. Muuttuneesta maailmasta huolimatta Rulludden oli loppuun asti suvun kesien ja juhlien kiinnekohta.
 

Huvila kaupungin omistukseen ja kotiseututaloksi

 

Villa Rulludd oli Kihlmanin perheen kesänviettopaikkana vuoteen 1980 asti, jolloin suku myi huvilan tontteineen Espoon kaupungille.  Talo oli Kihlmanien poismuuton jälkeen useita vuosia asumattomana ja rapistui pahasti.

Vuonna 1983 eri tyylisuuntia edustavista osista koostuva huvilarakennus lähiympäristöineen sai suojelumerkinnän asemakaavassa ja vuonna 1989 se suojeltiin rakennuslailla. Samana vuonna 1989 rakennus siirtyi Espoon kaupunginhallituksen päätöksellä kaupunginmuseon hallintaan Espoon ensimmäiseksi kotiseututaloksi.

Rakennus oli ehtinyt vuosikymmenten saatossa kokea lukuisia muutoksia. Ennen korjaus- ja kunnostustöihin ryhtymistä oli ratkaistava, mitä pyritään säilyttämään ja mitä palauttamaan vanhempaan asuun.

Ensimmäiset korjaus- ja kunnostustyöt tehtiin vuosina 1990-1992. Rakennuksen ulkoarkkitehtuurissa säilyi vuoden 1908 mukainen ulkoasu. Sisätiloissa tehtiin rakennuksen lähinnä 1920-1930  asuun palauttanut korjaus. Myös pihapiirin kivipengermät ja kivilaituri säilytettiin ja Kihlmanin perheelle tärkeän puutarhan jäljellä oleva kasvillisuus pyrittiin  varjelemaan. 

Talon toiminta kotiseututalona käynnistyi Espoo-päivänä vuonna 1992. Vuoden 2002 alusta Villa Rulludd siirtyi kaupungin kulttuuritoimen keskuksen hallintaan. Syksyllä 2005 huvilan yläkerrassa avattiin Espoon kaupunginmuseoon kuuluva huvilamuseo, joka esittelee Kihlmanin suvun kesänviettoa ja huvilaelämää 1920-1930 -luvuilla. Huvilan alakertaa on vuokrattu erilaisten tilaisuuksien ja juhlien pitopaikaksi.

Myydessään  Villa Rulluddin Kihlmanin suku luuli, että rakennus puretaan, ja tyhjensi sen siksi irtaimistosta. Suuri osa esineistä ehdittiin myydä ja lahjoittaa pois. Myöhemmin Agneta Bruun sekä muut suvun jäsenet ovat lahjoittaneet museolle heidän haltuunsa jääneitä esineitä ja huonekaluja.

 

Näkymä Villa Rulluddin huvilamuseosta  (Espoon kaupunginmuseo)

Alfred Kihlman - uskonmies, talousvaikuttaja ja patriarkka

Villa Rulluddin patriarkka ja Talvihuvilan rakennuttaja Alfred Kihlman (1825-1904) oli pappi, opettaja, rehtori ja valtiopäiväedustaja sekä myöhemmällä iällä merkittävä liikemies, sijoittaja ja keskeinen vaikuttaja suomalaisessa talouselämässä.

Alfred Kihlman syntyi vaasalaiseen pappisperheeseen ja isänsä esimerkin mukaan hän lähti opiskelemaan teologiaa ja valmistui papiksi. Vanhemmat eivät hyväksyneet Alfredin jo lukioaikana syntynyttä kiinnostusta herännäisyyteen, mikä johti välien viilentymiseen.

Vuonna 1845 Kihlman avioitui Angelica Fabritiuksen kanssa ja pariskunnalle syntyi lyhyessä ajassa tytär ja kaksi poikaa. Vain kuuden avioliittovuoden jälkeen Angelica sairastui lavantautiin ja kuoli. Molemmat pikkupojat kuolivat pian äitinsä jälkeen.  

 

Alfred Kihlman Eero Järnefeltin muotokuvassa 1897 (Helsingin kaupungin taidemuseo)

Rakastetun vaimon ja lasten kuolema, välirikko vanhempien kanssa ja epäily herännäisyyttä kohtaan suistivat Alfred Kihlmanin kriisiin. Henkisen ahdistuksen lisäksi myös Kihlmanin fyysinen terveys alkoi horjua. Lääkärinlausunnon mukaan hänellä oli "heikot keuhkot".  Todennäköisesti astmasta kärsinyt Kihlman matkusti lääkärin määräyksestä Saksaan hoitamaan terveyttään. Hän palasi kotiin muuttuneena miehenä, joka omien sanojensa mukaan oli enemmän etsijä kuin julistaja. Hän jätti papin virkansa ja otti vastaan saksan kielen opettajantoimen. 

Vuonna 1858 Alfred Kihlman avioitui Hildan Forssellin (1829-1907) kanssa. Liitosta syntyi neljää poikaa. Perhe muutti Helsinkiin vuonna 1866 Alfredin tultua nimitetyksi Helsingin ruotsinkielisen normaalikoulun uskonnon yliopettajaksi. Alfred nousi nopeasti yhä huomattavampiin asemiin, vuonna 1871 hänestä tuli Normaalikoulun rehtori.

1850 -luvulta alkaen Kihlman alkoi sijoittaa ensimmäiseltä vaimoltaan perimiensä itäsuomalaisten Utran ja Puhoksen sahojen myynnistä saatuja rahoja erilaisiin liikeyrityksiin. Hän sijoitti rahaa Vaasan puuvillatehtaan, Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Osake-Yhtiön (myöhemmin Oy Tampella Ab) ja Suomen yhdyspankin osakkeisiin. Kihlman oli myös mukana näiden yritysten johtoelimissä; hän oli jäsenenä puuvillatehtaan ja pellavatehtaan johtokunnissa sekä Suomen Yhdyspankin pankkivaliokunnassa. Alfred Kihlman oli myös perustamassa Kansallis-Osake-Pankkia vuonna 1889  ja toimi sen hallintoneuvoston puheenjohtajana 1893–1902.

Alfred Kihlman oli mukana säätyvaltiopäivillä vuosina 1872–1897 pappissäädyn edustajana. Puoluekannaltaan Kihlman oli lähinnä maltillinen fennomaani. Kihlman rakennutti Helsinkiin Korkeavuorenkadulle kivitalon, jossa asui viimeiset vuotensa. Kihlman sai professorin arvonimen 1897

Sydämeltään Alfred Kihlman pysyi aina kasvattajana ja opettajana. Myös perheen lomaillessa Rulluddenissa pyrki hän kasvattamaan ja kouluttamaan poikiaan parhaiksi katsomillaan tavoilla. Sukulaiset ovat kertoneet, että Alfred-papan mielestä kaikki perheen työt tuli sekä taloudellisten että kasvatuksellisten seikkojen vuoksi hoitaa omin voimin.  Alfredia itseään ei ruumiillinen työ kuitenkaan lainkaan kiinnostunut, eikä hän siihen osallistunut. Sen sijaan hänen Hilda-vaimonsa sekä erityisesti kaksi vanhinta poikaa saivat - ja onnekseen myös osasivat - työskennellä ankarasti.

***

Villa Rulludd sijaitsee Hyljelahdessa, osoitteessa Rullaniementie 15. Rakennus on korjaustöiden takia toistaiseksi suljettu. Huvilamuseoon voi tutustua Espoon kaupunginmuseon verkkonäyttelyssä.

Huvilasta käytetään nykyään nimeä Villa Rulludd. Kihlmanien aikana alueesta puhuttiin nimellä Rulludden, huvilat tunnettiin nimellä Vintervillan (Talvihuvila) ja Päijännestugan tai Sommarvillan (Päijänne-huvila/Kesähuvila). Huvilan viereinen kallio on nykyisin nimeltään Rullavuori. Alunperin sitä on kutsuttu nimellä Prästberget (Papinkallio) tai Tornivuori.

Käytetyt lähteet - katso blogin kohdasta Lähteet.